Käymme vastoin

- Populaa @ La Paz.

No nyt on muuten Karpolla asiaa! On sattunut, tapahtunut ja nimenomaan sattunut. Aloitetaanpas kronologisessa järjestyksessä alusta eli Bolivian pääkaupungista La Pazista, jonne siis saavuimme yöbussilla Uyunista pari viikkoa sitten.

- La Pazin katukuvaa.

Pazilla on yksi todella pitkä pääkatu, joka vaihtaa nimeään ainakin viidesti - yleisesti katuun viitataan Prada-nimellä. Ihmettelimme, miksi tätä "vain" 3500 metrissä olevaa kaupunkia kuvaillaan monesti sanalla breathtaking. No henkihän siinä todella lähtee tai oikeammin happi loppuu, kun poikkeaa mihin suuntaan vaan Pradalta. Poikkikadut nousevat nimittäin suhteellisen jyrkästi ylöspäin pääkadulta. Kaiken lisäksi Eevalle tuli pohkeeseen venähdys/revähdys Uyunin suola-aavikolla hyppiessämme. Siinähän sitä sitten könkkäiltiin henkeä haukkoen ylösalas pääkaupungin eläviä pikkukatuja. Tähän kun vielä lisättiin Eevan sekaisin mennyt maha ja Panun kevyt kuume, niin alettiin olla asian ytimessä. Ei oikein tuossa kunnossa saatu kaikkea pääkaupungista irti. Kävimme kuitenkin tutkailemassa hieman Artesanioita (laamapaitoja, alpakkahuiveja yms.) ja pyörimässä hieman ympyrää Rosario-kaupunginosassa olleen hostellimme ympäristössä, vaikka yksi kokonainen päivä menikin maatessa.

- Korkeuksissa kalja kuohuu luvattoman paljon.

La Paz yllätti siisteydellään ja turvallisuudellaan - ainakin niissä osissa, joissa kävimme. Etukäteen meitä oli peloiteltu, että siellä ihmiset saattavat ulostaa kaduilla ja ryöstelyt ovat yleisiä. Kaupungin yleisilme oli todella kiva ja erosi paljon muusta Boliviasta. Korkeusvaihtelut varmaan tekivätkin tästä Bolivian pääkaupungista niin kiehtovan. Kuuluisaa yöelämää emme päässeet valitettavasti heikossa hapessamme testaamaan. Jäihän tuonne vielä kokamuseo ja muutamat kiinnostavat mercadotkin testaamatta. Koska meillä oli treffit sovittu Suvin kanssa Cuzcoon Perun puolelle, jouduimme jatkamaan Bolivian viimeiseen kohteeseen, Copacabanalle ja Titicaca-järvelle.

- Copacabana.

- Järvisuomalainen mies on kuin kotonaan laiturinnokassa.

Copacabana (joo, sama nimi kuin Rion rannalla) on 50 000 asukkaan kaupunki 3800 metrin korkeudella maailman korkeimmalla sijaitsevan Titicaca-järven rannalla. Kaupungista sai mukavat näkymät kaupungin tasosta pari sataa metriä korkeammalta Cerro Calvario -kukkulan päältä, jonne Panu kapusi kuvailemaan Eevan lepuutellessa koipea hostellilla. Siinä hommassa se happi meinasi oikeasti loppua, ja Panun oli pysähdyttävä kolmesti matkalla, kun hapenottokyky ei ollut aivan vielä sopeutunut näihin korkean paikan leireihin.

- Trucha a la diablo.

- Sieltä sitä fisua saa.

Copacabanalta saa muuten todella loistavaa fisua, rantakaupungista kun puhutaan. Lähinnä taimenta ja muitakin vesielukoita sai rantakioskeista kaikessa muodossaan halpaan hintaan. Tekipäs hyvää Argentiinan lihaisan ja muutoin todella hiilaripitoisen dieetin jälkeen. Boliviassahan sekä keitoissa että pääruuissa on lähes aina sekä perunaa että riisiä, jokin lihapala eikä yleensä kastiketta. Poikkeuksiakin löytyy, mutta pelkän kuivan riisin lappaminen ei oikein ole näiden matkalaisten juttu. Siispä kalaa napaan ja namnam!

 

- Auringonlaskua ja illallista odottaen. 

Ennen Perua varasimme vielä lauttamatkat Inkakulttuurin synnyinsijalle Titicacan kuuluisammalle saarelle, Isla del Solille. Legendan mukaan ensimmäinen Inka, Manco Capac, ilmestyi saarelle sisko-vaimonsa Mama Ocllon kanssa. Inkamytologian mukaan myös aurinko on saanut alkunsa tältä aurinkosaarelta. Koska meitä ei nyt ihmeet tai jumalat kannatelleet, kävi Panu edellisenä iltana metskaamassa Eevalle kävelykeppiä. Puukepukka löytyi, ja olimme valmiit koitokseen. Saarelle oli noin 1,5 tunnin lauttamatka, ja saapuessamme meitä odottikin iloinen yllätys. Heti saaren rannasta nousee hirmuinen porraskompleksi. Terveelle ihmiselle tämä tietää mukavasti puuskutusta, mutta Eevan ilme portaiden alapäässä olisi ollut kuvauksen arvoinen. Harmi kun se kamera ei ollut aivan heti käsillä! Hostelli löytyi puolivälistä, ja saaren päällekin kiivettiin auringonlaskua katsomaan - hitaasti mutta varmasti. Alaspäin käytettiinkin jo hieman aasia nimeltä Panu. Alunperin tarkoituksena olisi ollut mennä lautalla saaren pohjoisosaan ja kävellä yöksi kahdeksan kilometrin matka eteläosaan. Tämä nyt luonnollisesti jäi, mutta onneksi näköalapaikan auringonlasku ei pettänyt ja oli Eevankin mielestä kaiken könkkäyksen arvoinen.

- Auringonlasku aurinkosaarella.

Yön jälkeen suuntasimme ostamaan lippuja takaisin ja odottamaan botskin lähtöä. Saarelta oli meidän lisäksi muitakin lähtijöitä, ja kaikkihan ahdettiin luonnollisesti samaan veneeseen. Jäimme viimeisenä tietysti katetun osan ulkopuolelle veneen takaosaan aivan moottorin ja sitä pärisyttävän kuskimme viereen. Ylibuukkauksessa ei sinänsä ole mitään ongelmaa, täkäläinen tapa kun on, mutta muutoin olo oli kuin meidät olisi kytketty happinaamariin pakokaasulla ilman sijaan. Ja tosiaan 1,5 tuntia tätä hupia! Mitenkähän Suomessa olisi nielty tämä..?

- Isla del Solin näkymiä.

- Inkamamma Copalla.

Copalle päästyämme hengailimme päivän kaupungilla yöbussiamme odottaen. Aloitimme matkan Perun Cuscoon normibussilla. Rajamuodollisuudet olivat huomattavasti helpommat kuin Paraguayn ja Bolivian rajalla. Tällä kertaa nousimme kerran ulos bussista, haimme exit-leiman Bolivian puolella, kävelimme Perun puolelle ja otimme sieltä entry-leiman. Koko toimitukseen meni jonotuksineen ja kävelyineen noin 15 min. Näin sen homman pitäisi toimia, kun kuitenkaan Suomen passilla ei ole missään päin maailmaa mitään ongelmaa rajamuodollisuuksissa. Jatkoimme pari tuntia Perun lähimpään kaupunkiin Punoon, jossa vaihdoimme sitten vähän parempaan bussiin. Bussi näytti hyvältä, ja oletimme matkan menevän hyvin. Niinpä niin! Matka oli pomppuinen, ja penkit hieman irti. Tämän lisäksi Eevan maha sanoi sopimuksensa irti, ja näin ne muovipussit täyttyivät laatasta. Kun saavuimme perille Cuscoon aamukuudelta heikohkossa hapessa, tajusimme, ettemme olleet ottaneet ylös Suvin kanssa treffipaikaksi sopimamme hostellin osoitetta. Loistohomma! Pikaisen ajattelun tuloksena tajusimme, että Suomessa kello oli kaksi päivällä ja ihmiset töissä. Saimme osoitteen selvitettyä Panun isän kautta ja suuntasimme sinne. Eihän meillä tietenkään mitään varausta ollut, ja arvatenkin hostelli oli täynnä. Kyselimme vielä parista muusta hostellista ennen kuin löysimme sopivan. Ilmoitimme osoitteen Suville, joka saapui myöhemmin lentokoneella Limasta, ja aloimme tuutumaan.

- Eräs Cuscon kirkoista.

- Öinen Cusco.

Suvi löysi tiensä helposti lentokentältä Tinkyi Wasi -hostelliimme. Olipas kiva saada välillä vähän muutakin juttuseuraa kuin toisemme. Hyvinhän tässä ollaan pärjätty, mutta parin kuukauden paitapeppuilun jälkeen alkaa vitsit olla kirjaimellisesti vähissä. :D Ensimmäinen päivä Cuscossa meni Machu Picchun reissua säätäessä sekä Panun ja Eevan Liman bussilippua ostellessa. Oltiin hieman myöhässä liikkeellä, kun kaikki halvimmat junaliput olivat jo mennyt. Jäljellä oli jotain 200 e suuntaansa olevia luksusjunan lippuja. Ööh, ei kiitos! Omatoimisäätäminen vaikutti hieman ylityöläältä, joten päädyimme ottamaan pakureissun Santa Marían ja Santa Teresan kautta. Ehdimme säätämisen lomassa hieman nauttia Cuscostakin. Jos ei häiriinny liialti hieman turistisoituneesti keskustasta, Cuscon kaupunki on todella viehättävä korkeuseroineen, kauniine plazoineen ja vanhoine kirkkoineen. Olimme aikalailla yllättyneitä tästä, sillä odotimme Cuscolta lähinnä vain Machu Picchun säätöä.

- Maisemia Cusco - Machu Picchu -väliltä.

Lähdimme reissuun seuraavana aamuna kahdeksan maissa. Kyydissä oli meidän lisäksemme neljä chileläistä nuorta tyttöä, vanhempi chileläinen herrasmies, pari italiaanoa, equadorilainen äiti ja tytär sekä jenkki. Alkumatka meni nätisti, kunnes käännyimme vuoristoiselle tielle ja rengas puhkesi. Kuskin vaihtaessa rengasta Panu haki aurinkorasvaa auton sisältä tajuamatta, että kuskin pää on vaara-alueella liukuovea avatessa. Kops ja päähän sattui! Puudutettiin peppua vielä nelisen tuntia ennen ruokataukoa. Tämän jälkeen jatkoimme viimeisen pätkän autolla, mikä oli Suvin mukaan near death experience. Ei se tie kieltämättä miellyttävä ollut, kun 15 cm päässä autonrenkaista oli monen sadan metrin pituinen jyrkkä pudotus. Erittäin mukavaa tästä teki tieto, että seuraavana päivänä tullaan takaisin samaa reittiä. Selvisimme ehjin nahoin Santa Teresan juna-asemalle, josta ei tietenkään jatkettu junalla vaan kävellen. Pakettiimme kuului junamatka vain paluupäivänä. Eihän tuo 13 kilometrin kävelymatka terveelle ihmiselle mikään järkyttävä matka ole, mutta Eevalle kipeän jalkansa ja ärtyneen mahansa kanssa matka ei ollut herkkua. Ei siinä varmaan kovin hyvät energiat ole tsempata kepin kanssa, kun mikään ei pysy mahassa. Selvisimme kävelymatkasta kolmessa tunnissa Picchun viereiseen Aguas Calientesin kylään. Heti kylään saapuessamme huomasimme tämän olevan olemassa vain ja ainoastaan Machu Picchun turismia varten. Kylässä ei ollut oikeastaan muuta kuin hieman turistikrääsää sekä älytön määrä majoituksia ja ruokapaikkoja. Onneksi alkuperäinen hostellimme oli buukattu täyteen, sillä saimme päivityksen hotellitasoiseen majoitukseen, joka oli helposti reissumme tähän mennessä tasokkain.

- Inkojen kadonnut kaupunki.

Aamulla suuntasimme seitsemäksi Machu Picchun porteille turistibusseilla. Toinen vaihtoehto olisi ollut kävellä parin tunnin matka ylämäkeen, mutta edellisen päivän talsiminen riitti jo. Täällä tapasimme oppaamme, joka alkoi viedä ryhmäämme kertoen Picchun taustahistoriaa. Jaksoimme kuunnella 15 min, kunnes suuntasimme fotoilemaan keskenämme. Vierailupäivällemme sattui harmillisesti kevyt vesisade ja aika paljon pilviä, jotka ajoittain peittivät puolet koko Picchun alueesta. Eipä paljon haitannut, että Machu Picchun korkeimman kukkulan, Wayna Picchun, valloitus jäi tekemättä. Kaikki tuttumme, jotka olivat Picchulla käyneet, kehoittivat menemään Waynalle, jonne aiemmin piti mennä jonottamaan, koska vain 400 ihmistä päästettiin kiipeämään parin tunnin mittainen jyrkkä nousu päivittäin kahdessa erässä (taisi olla klo 7 ja klo 10). Nykysysteemissä Waynalle maksetaan oma lippu erikseen (n. 5 e opiskelija/10 e normi) ja se pitää ostaa etukäteen - hyvissä ajoin. Voimme myös suositella selvittämään junat, bussit ja muut menopelit hyvissä ajoin - ja ehkä välttämään Santa Teresan kautta menevää deathroadia... Luonnollisesti edellisenä iltana Waynan lippuja tiedustellessamme ne olivat loppuneet. Eräs matkaseurueestamme oli käynyt Waynalla ja kertoi, ettei nähnyt pilviltä mitään. Tässä kävi sitten onni onnettomuudessa. Muutoin Machu Picchu oli kyllä mahtava rakennelma, jota sopi ihastella. Miten ne Inkat ovat edes osanneet rakentaa sellaisen kompleksin noin korkealle vuoren päälle? Ohimennen voisi mainita, ettei rakennelma aivan täyttäisi nykyisiä turvallisuusstandardeja. Olisi sieltä niin helposti voinut tippua jyrkkiä seiniä pitkin. Ovatkohan Inkat toteutettaneet tässä survival of the fittest -tyyppistä luonnonvalintaa?

- Terassit kohillaan...

 

- ...mutta turvallisuus ei.

Inkojen kadonneessa kaupungissa ovat aikoinaan asuneet Inkojen hallitsijat, papit, arkkitehdit sekä taiteilijat, ja Machu Picchu vaikuttikin ylhäältä katsottuna pieneltä kaupungilta. Koko alue muodostui terasseista, joiden kastelu oli kanavoitu lähteestä. Inkat olivat oppaan mukaan taidokkaita viljelijöitä. Picchun sijainti valittiinkin aikoinaan neljän suojaavan vuoren ja vesilähteen perusteella. Kaupungin rakennus jäi hieman kesken, kun konkistadorit tulivat rapakon takaa ahdistelemaan Inkoja. Inkaylimystö pakeni kaupungista, ja koska valloittajat eivät koskaan löytäneet kaupunkia, Machu Picchu unohdettiin vuosisadoiksi. Muutamat paikalliset ja turistit kävivät siellä jo aiemmin, mutta suuren yleisön tietoisuuteen sen saattoi yhdysvaltalainen Hiram Bingham vuonna 1911. Nykyisin tässä Etelä-Amerikan massaturistikohteessa käy high seasonilla parhaimmillaan 1000 ihmistä päivässä ja vuosittain arviolta 400 000 ihmistä. Murakka määrä turisteja siellä meidänkin vierailupäivänä oli sateesta huolimatta.

- Utelias kaveri.

Lähdimme takaisin samana päivänä Picchun vierailumme jälkeen - tällä kertaa aloittaen junamatkalla eikä kävellen. Lyhyen junamatkan jälkeen istahdimme samaan tuttuun pakuun, ja matka jatkui. Kauanhan siinä ei ajeltu, kun rengas puhkesi uudestaan. Onneksi kuskimme oli ennalta viisas ja oli hommannut toisen vararenkaan. Seuraavana olikin ilmat hieman vähissä renkaista, ja näitähän sitten kuskimme pysähtyi tutkailemaan vähän väliä ennen kuin löysimme ilmaa huoltoasemalta. Eräässä välissä mekin uskaltauduimme ulos jaloittelemaan. Panu aukaisi tyytyväisenä oven, ja kappas mikä se olikaan siellä välissä: "Aaau! Mi cabeza..otra vez, amigo! (Aaau! Minun pääni..toinen kerta, kaveri!)" Pidättelepä siinä sitten naurua. :D Vastoinkäymisistä huolimatta selvisimme illaksi Cuscoon. Machu Picchu oli reissumme ainoita must-to-go kohteita. Emme siltä sen enempiä odottaneetkaan, koska olimme nähneet jo paljon kuvia kohteesta ja kertomuksiakin kuultu. Ehkä tunnelmaa latisti hieman vaikeudet matkalla, ylimääräinen säätäminen ja sää Picchulla. Joka tapauksessa Machu Picchu oli todella vaikuttava, vaikka ehkä olemme enemmän luonnonihmeiden kuin ihmisten rakentamien kompleksien faneja.

- Lisää inkakaupunkia.

- Sokerituristit.

Picchulta takaisin tullessa oli Panun vuoro pitää mahasta kiinni. Tämä jatkui tunnin välein vessassa ramppaamisena seuraavan yön. Onneksi Suvi jäi vielä yhdeksi päiväksi Cuscoon, jotta Panu pystyi päivän makaamaan ja keräämään voimia Liman bussimatkalle. Aamuinen olo ei nimittäin ollut kovinkaan vahva yöllisen vessasession jälkeen. Eipä taida nuo Imodiumit oikein täällä päin auttaa, kun viiden tabun jälkeen vessassa juostiin vielä samaa tahtia. Onneksi Suvilla oli tietoa paikallisista lääkkeistä, sillä Tiofran-nimisen lääkkeen avulla saatiin maha riittävän aisoihin bussimatkaa varten. Itse matka meni hyvin, sillä bussi oli loistava. Safkatarjoilu pelasi, töllöttimestä tuli musavideoita ja leffoja, huovat ja tyynyt löytyi ja konduktööri-tarjoilija tuli jopa kysymään, onko penkki sopivassa asennossa. ¡¡Que bueno!!

- Cuscokin nousee reunoiltaan ylöspäin.

Lima oli jo täynnä positiivisia yllätyksiä, jotka alkoivat rauhallisella bussiasemalla. Odotimme nimittäin älytöntä säätöä, taksihuutelua ja meteliä. Liman bussiasemat ovat yrityskohtaisia, ja Warin asema ainakin oli erittäin siisti ja rauhallinen. Tästä suuntasimme sitten Mirafloresin kaupunginosaan odottelemaan Suvin saapumista. Mahavaivaiset olivat aivan täpinöissään nimikkeistä kuten Burger King ja Pizza Hut. Panu oli eritoten kikseissä bongatessaan Starbucksin kyltin. Hyvää kahvia on kaivattu koko reissu (välillä hyvää, välillä ei), ja Starbucksia on kaivattu Malesian vaihdosta lähtien. Miraflores ei välttämättä ole aidointa Perua, mutta välillä turvallinen ja hieman länsimaalaisempi on mukavaa akkujen latauksen kannalta. Toinen positiivinen seikka on, ettei täällä tarvitse lukita rinkkoja Suomesta tuomillamme rautaketjuilla koko ajan hostellihenkilökunnan epärehellisyyden pelossa. Suvi saapui paikalle ja koko retkikunta pääsi pesemään pois Cuscon reissun pölyjä sekä valmistautumaan fiestaan, sillä 1.11. sattuu Limassa olemaan kansallinen vapaapäivä, jolloin sitä edeltävä päivä on luonnollisesti juhlan aika.

Suihkuttelun jälkeen lähdimme perusbaarikadulle Suvin vakiopaikan viereen (vakkari oli täynnä) olusille odottelemaan vahvistuksia. Vahvistuksiksemme saapui sveitsiläinen Daniela ja Suvin paikalliskaveri Antony. Herra A:n johdolla suuntasimme sitten Cadillac-yökerhoon San Juan de Mirafloresin kaupunginosaan - about 20 min taksilla. Klubi oli sisustettu Halloween-teemaan, kun paikallinen fiesta nyt sattuu kivasti jenkkilaisen kauhufiestan kanssa samaan aikaan. Musiikki baarissa vaihteli paikallishiteistä, merenquesta ja salsasta aina reggaetoniin, hiphoppiin ja mtv-shithitseihin. Hieman eroa suomalaisiin baareihin tekee se, että täällä kaikki tanssivat. Miehet tanssittavat naisia, ja välittömästi salsahtavan biisin alkaessa alkoi se naisten pyöritys. Pitihän sitä itsekin hieman kokeilla, vaikka edellisestä salsastamme oli jo enemmän kuin puoli vuotta. Hieman kankealtahan tämä tuntui, mutta Antony tokaisi, että tanssimme paremmin kuin perulaiset. Kuulemma myös salsaavat blondit olivat sellainen näky, joka kiinnitti lähes koko baarin huomion. Ilta oli tosi mukava ja musiikki oli koko ajan tanssittavaa. Puolivälissä iltaa baarissa oli tanssiesitys, joka ei kyllä ollut järin tasokas. Halloweeniä ja Michael Jacksonin Thrilleriä oli haettu, mutta tanssi oli hyvin kaukana edesmenneen maestron liikkeistä. Noh, fiesta jatkui kuitenkin!

Loppuillasta siirryimme yläkerran puolelta alakertaan ja jäimme portaiden viereen tanssimaan odottaessamme, että kaikki saavat käytyä vessassa. Sitten yhtäkkiä Panun taakse hajosi yksi lasi ja kohta Eevan päähän pamahti tippua toisesta kerroksesta toinen. Eeva tunsi kovan kolauksen päässään, muttei aluksi tajunnut, mitä oli tapahtunut. Onneksi Antony oli tilanteen tasalla, sillä hän laittoi käden välittömästi  Eevan päähän estäen verenvuodon. Ei siinä paljonkaan ollut aikaa miettiä, oliko tämä nyt vahinko vai tarkoituksellinen teko. Tärkeintä oli saada Eeva paikattavaksi sairaalaan. Antony ja muu seurue hoiti tavaramme narikasta, ja Panu piteli Eevan päässä baarista saatua pumpulia, jolla estettiin verenvuoto päässä ja olkapäässä. Lasi nimittäin särkyi täysin Eevan päähän osuessaan tehden hieman vahinkoa muuallekin - lähinnä vain vasempaan olkapäähän. Otettiin taksi alle ja suunnattiin Danielan tuntemaan hyvään sairaalaan. Siellä ei onneksi ollut ruuhkaa ja reilun tunnin päästä tapahtuneesta lääkäri oli jo putsaamassa Eevan päätä. Loistavasti alkaneen illan tuloksena oli neljä tikkiä sekä päässä että olkapäässä, antibioottikuuri ja kipulääkkeet ja vähintään viikon viivästys reissusuunnitelmaamme tikkien poiston takia.

- Miten tässä nyt näin kävikään?

Miten voi ihmisellä olla näin huono tuuri? Eeva on kyllä aikamoinen sissi. Jonkin noista Eevan epäonnista vielä ymmärtäisi yksinään helpostikin, mutta maha sekaisin, revähdys pohkeessa ja kaljalasi baarissa päähän on jo vähän liikaa näin lyhyen ajan sisään. Nyt kaikki on kunnossa, ja odottelemme vain haavojen paranemista ja tikkien poistoa. Toisaalta tällainen viikon tsillaus Limassa ei varmaan tee huonoa aiemman hieman hektisen reissun jälkeen. Olemme tähän mennessä siirtyneet aika ripeästi paikasta toiseen. Nyt otamme siis aivan rauhassa Limassa Suvin vieraina, ja lähdemme jatkamaan, kunhan tikit on poistettu ja lääkärit ovat sitä mieltä, että pää kestää ja olkapäällä voi kantaa rinkkaa. Ehkä käymme myös ostamassa Eevalle jatkoa varten panssarivarustuksen. :)

- Tikkauksen jälkeen on kaikki kunnossa, ja vähän jo hymyilyttääkin.

Kaiken sähläyksen ohessa jätimme myös Bolivian taaksemme, ja on aika laittaa Bolivia pakettiin. Ihastuimme Bolivian monimuotoisuuteen ja upeisiin luonnonnähtävyyksiin. Kontrasteja löytyy Santa Cruzin superhelteistä suola-aavikon pakkasöihin, Sucren hienosta ja turvallisesta ydinkeskustasta Potosín hopeakaivosten ahtaisiin ja vaarallisiin käytäviin sekä vuoristojen mahtavuudesta Titicaca-järven kauniisiin auringonlaskuihin. Budjettimatkailijamielessä on erittäin loistavaa, ettei Boliviassa mikään maksa mitään. Syöminen on halpaa, palvelut eivät maksa mitään eikä bussimatkatkaan varsinaisesti pääse köyhdyttämään. Panun pesussa hajonneen vetoketjun korjaus maksoi 1,5 e mukaanlukien uusi metallinen vetoketju, Eevan kävelykeppi oli 6 e, keskimääräinen aterian hinta 3-4 e jne. Ihmiset olivat aika mukavia, koko maa oli yllättävän turvallinen, ja erilaista nähtävää löytyi paljon. Vuoristotiet tosin eivät olleet miellyttävimpiä, mutta minkäs teet, kun neljässä tonnissa heilut etiäpäin. ¡¡VIVA BOLIVIA!!

 

- Kuvauksellisia bolivialaisia.

Bolivia pähkinankuoressa:

• Plussat: halpaa, monipuoliset nähtävyydet, Uyunin suola-aavikko
• Miinukset: tieverkon kunto ja tiestön kuumottavuus, almuerzojen taso (lounaat)
• Erikoista: yllättävän turvallista
• Paikallinen keittiö: salteñat, keitot kaikissa muodoissaan (erikoisin oli ranskalaisista tehty keitto), Pique Macchu (paistettu sekoitus sisaltaen mm. nakkeja, ranuja, chilia, sipulia, vihanneksia)

P.S. Olipas mukava blogata ääkkösin! :D