Suolattu keho ja onnellinen mieli

- Kaktuksen takaa.

- Kolonialainen kurkistus.

Jos Bolivian ensimmainen jakso tarjosi vaihteluita, niin ei se todellakaan siihen loppunut. Uyunin suola-aavikot tarjosivat uskomattoman kirjon erilaisia nahtavyyksia yhdessa, tosin laajassa, paikassa. Lahdimme reissuun etelabolivialaisesta Tupizan kaupungista tilajeepilla, jonka katolle kuskimme patentoi rinkat, bensaa seka ison kylmalaukullisen ruokaa. Matkaseurana meilla oli englantilais-australialainen pariskunta Tim ja Amber, ja henkilokuntana toimi kuskimme/oppaamme Carlos seka ryhmakohtaisena kokkinamme hanen aitinsa Silvia. Olimme kuulleet etukateen erilaisia tarinoita kuskien taidoista, turvallisuuspuutteista ja rahastuksen meiningista. Uyunin suola-aavikkoretket ovat suosituimpia retkia Etela-Amerikassa, joten retkien jarjestajia kullan kiilto silmissa nousee kuin sienia sateella. Lounarin mukaan vuoden 2008 jalkeen liikenneonnettomuuksissa on kuollut 13 turistia. Oli siis ihan paikallaan tehda hieman taustatyota operaattoria (La Torre Tours) valittaessa, ja tama kannatti. Carlos oli ensinnakin aivan loistava kuski, toisekseen informatiivinen ja mukava opas selkealla espanjallaan ja kolmannekseen erittain rento kaveri, joka tykkasi olla messissa. Silvia oli koko porukalle kuin aiti maukkaine bolivialaisine kokkauksineen. Hauska ja sympaattinen aiti-poika-kombo!

- Llama.

 

- Korallimetsassa.

- Kuumalahderentoutusta.

Ensimmaisena paivana nousimme reilun 4000 metrin korkeuteen kanjoneiden ja pikkukylien kautta. Tupizan lahistolla sijaitsevat kylat olivat kuin erittain tuulisia lankkareiden aavekaupunkeja. Matkalla nakyi laamoja joka puolella. Tuli ihan Migu mieleen! :D Saavuimme majoituspaikkaamme 4200 metrin korkeuteen illalla auringonlaskun jalkeen. Nukuimme todella jaatavassa majatalossa kaikki vaatteet paalla noin viiden huovan alla toisiamme lammittaen, hyrrrr! Tuli muuten ikava Suomen keskuslammitysjarjestelmia. Ensimmainen paiva oli vasta lammittelya, silla toisena paivana alkoivat nahtavyydet olla jo todella hienoja, kun saavuimme Reserva Eduardo Avardo -kansallispuistoon. Keskipaivalla kuumassa lahteessa rentoutuessa unohtui kivasti myos edellisen yon kylmyys. Paivat itse asiassa olivatkin kohtuullisen lampimia - varsinkin vahatuulisissa paikoissa.

- Laguna Hedionada.

- Laguna Verde.

- Heijastus.

Toisen paivan paateemana olivat laguunit. Loytyi vihreaa, valkoista, varillista ja vaikka minka varista laguunia, joista hienoimmat olivat Laguna Verde ja Laguna Colorada. Laguna Verde eli vihrea laguuni naytti todella herkulliselta turkoosissa varissaan, ja olisi melkein tehnyt mieli uimaan. Vihrealle varille oli kuitenkin  selitys. Laguunissa oli nimittain arsenikkia tai jotain sen johdannaista, jonka seurauksena siella ei ollut myoskaan elamaa. Ja niin kivalta kun se nayttikin! Makean lisaefektin lahes kaikille laguuneille antoi taustalla olevat vuoret ja niiden peilikuvat vedesta. Ehdottomasti hienoin laguuni oli Laguna Colorada eli varillinen laguuni, jonka varin aiheutti jokin karoteenimineraali (ei ihan tarkasti irronnut meikalaisten espanjalla). Vesi naytti kauempaa punaiselta ja lahempaa oranssimmalta, kuin tomaattikeitolta. Lisaksi laguuni oli aivan taynna eri lajin flamingoja. Siinahan sita sitten hetki jos toinenkin vierahti taydellista lentokuvaa metsastaessa.

- Laguna Colorada.

- Joka puolella punaista.

- Flamingot.

Ennen toista, hieman vahemman jaatavaa yota, kavimme viela lumipuumetsassa ja geysireilla. Ensin haistelimme rikkia ja katselimme, kun kuumat hoyryt puskivat paineella ilmaan, ja tasta siirryttiinkin pikkuhippasta lumesta muodostuneiden puumaisten jaakokkareiden valiin. Nama nahtavyydet olivat kilometrin paassa toisistaan. Maiseman vaihtuvuutta ei voinut kuin ihmetella, kun ensin kuvailimme hieman kuumaa geysiria ja peraan  oltiin lumimetsahippaa oppaiden kanssa.

- Kuumaa kaasua maasta...

-...ja taikurin kadesta.

- Arbol de Piedra.

Laguunithan eivat viela tahan loppuneet, silla seuraavana paivana bongailimme lisaa flamingoja matkalla olleista neljasta laguunista. ¡Aves hermosas! Kyllahan noita kauniita lintuja katselee mielellaan (ja ottaa napit jaassa kuvia). Kolmannen paivan ensimmaisena kohteena oli Arbol de Piedra eli kivipuu, jonka alaosan tuulet ovat hioneet ohueksi. Mielenkiintoinen muodostelma - harmi kun ei saanut kiiveta paalle. Lounasta syotiin  Chilen ja Bolivian rajalla olevan 6000 metrisen semiaktiivisen Volcan Ollague -tulivuoren varjossa. Mukavasti putputteli kaveri. Loppupaivana ohitettiin Bolivian raja-asema junaratoineen ja tutustuttiin koralliin vedenpinnan ylapuolella. Koko Uyunin suola-aavikko on syntynyt esihistoriallisten jarvien paikalle maaperan muutoksien aiheuttamana Andien poimuttumisen yhteydessa. Tama selittaa, miksi talla maailman suurimmalla suola-aavikolla ja sen laheisyydessa on koralleja. On ne muuten pirun teravia kovallakin maalla!

- Junaa odotellessa...

- Volcan Ollague.

Viimeinen paiva alkoi superharskilla 4.45 heratyksella, koska tarkoituksena oli nahda suolaistakin suolaisempi auringonnousu. Suuntasimme siis 5.30 keskelle Salar de Uyunia todistamaan auringonnousua. Eipa enaa aikainen heratys haitannut, silla auringonnousu oli erittain upea. Tasta jatkoimme Isla Incahuasille eli "Inkojen kotisaarelle", joka on eras suola-aavikon saarista. Saari on taynna kaktuksia ja sielta on hienot nakoalat pitkalle suola-aavikon horisonttiin. Vanhin, noin 9 metrinen kaktus, on 900 vuotta vanha.

- Aurinkoisia ihmisia.

- "Lampoinen aamu" Isla Incahuasilla.

- Kaktuksia "Inkojen kotisaarella".

Sitten paastiinkiin itse asiaan eli keskelle suola-aavikkoa ammattilaiskuvaajan hommiin. Nakymat olivat todella upeat, kun joka suuntaan nakyi horisonttiin asti suolaa tai kaukana olevat vuoret. Salar de Uyuni koostuu kovemmista kohdista ja pehmeammista "suolasilmista" (ojos de sal), joihin oppaamme mukaan jeeppi voi upota. Onneksi reitit oli hallussa ja ohjain vakaa.

- Salar de Uyuni.

- Sirkushuvia kansalle.

- Bolivian ninja.

Viimeisesta kohteestamme keskelta suola-aavikkoa jatkoimme lounaan jalkeen paatepisteeseemme, Uyuniin. Olimme hieman vasyneita mutta erittain tyytyvaisia tahan retkeen. Eras ranskalainen pariskunta kertoi meille Potosíssa: "You haven`t experienced anything like Uyuni Salt Flats before - and you never will!" Voimme allekirjoittaa edellisen toteamuksen. Uyunin suola-aavikoilla on niin uskomaton maara toinen toistaan hienompia ja vaihtelevempia luonnon muodostelmia (kuumat lahteet taisivat kylla olla lampopumpulla). Oli vuoria tulella ja ilman, laaja kirjo laguuneita, kanjoneita, geysireita, jaa- ja kivimuodostelmia, aavikkoa, murakoita maisemia ja hienoja fiiliksia. Tata voimme suositella ehdottomana retkena Etela-Amerikan valloituksessa, kunhan valitsee operaattorinsa huolella.

- Retkiryhmamme.

- Viimeinen lounas paikallisella herkulla, linssilla.

Ennen suola-aavikkoretkea saavuimme Tarijan lammosta lahtopisteeseemme Tupizaan. Tupizan ymparisto on kuin suoraan villin lannen elokuvista, ja legendan mukaan amerikkalaiset juna- ja pankkiryostajat Butch Cassidy ja Sundance Kid kohtasivat loppunsa Tupizan ymparistossa. Paatimme lahtea katselemaan maisemia. Ainut fiksu tapa liikkua Tupizan muaseuvvulla oli hevospelilla. Panuhan ei ollut koskaan kopukan selkaan istunut, mutta joskushan ne rajat on ylitettava. Seuraava kuvaus on siis Panun silmin.

- Lankkarit ratsailla.

"Menimme tallille, jossa oppaamme laittoi satuloita hepoillemme. Kaveri kysyi, onko kokemusta. Eevalle annettiin hieman kokeneimmille soveltuvampi hevonen ja minulle aloittelijaversio. Tein hieman tuttavuutta tammani kanssa silittamalla ennen kuin hyppasin selkaan. Siinahan sita korkealla alkoi vahan jannittaa. Ratsuni paatti sitten yhtakkia lahtea liikkeelle, ja nain edessani katon, joka olisi keilannut minut natisti selasta. Akkia kysymaan Eevalta ja oppaalta ohjeita, miten tata vehjetta ajetaan. Pruu, pruu ja kopukka pysahtyi! Sitten pikaopastus oppaalta, kuinka ratsu liikkuu ja kaantyy. Sitten lahdettiin kayntia junaradan vartta kohti kanjoneita ja aroa. Ihan mukavastihan se liikkui, mutta peppu otti hieman osumaa, kun kyyti oli pomppuista.  Miten tytot jaakin tahan koukkuun?! Jannitys tiivistyi, kun oppaamme tuli taysin varoittamatta yllyttamaan hevosemme ravaamaan. No mitas ihmetta tassa nyt sitten pitais tehda? Pidin kiinni ja yritin Eevan ennakkobriiffauksen mukaan jotenkin mukailla ratsuani. Pirun kovasti paukutti peppuun ja minulla oli taysi tyo keskittya mukailemaan kopukkaa. Ensimmaisesta ravista selvittyani ja vahan valissa jaloiteltuani olinkin jo valmis seuraavaan eraan. Talla kertaa opas yllytti hevoset jopa laukkaan asti. Tama tuntui jo yllattavan mukavalta eika niin kovalta kannikoille. Eevahan oli koko ajan aivan taivaissa, kun sai laukata vapaasti luonnossa. Ratsastus oli ehka positiivisempi kokemus kuin ennakkoon ajattelin, vaikka peppu ja reidet olivatkin aika hellana kolme seuraavaa paivaa. Ai niin, ja olihan ne maisematki hienoja!"

- "Tota miten ma ajan tata..? No, morjestetaan kameralle ekaks."

- Wild Wild West!.

Uyuniin saavuttuamme olimme aivan puhki reissusta. Vietimme paivan seuralaistemme Timin ja Amberin kanssa Uyunin turistisoituneessa ja hieman epamiellyttavassa keskustassa. Aikaa tappaaksemme kipaisimme katsomassa junien hautausmaata keskustan liepeilla. Tarkkaa hajua kyseisten peltilajien alkuperasta tai iasta ei ollut, mutta pitkaan ne olivat paikallaan ruostuneet. Illalla hyppasimme bussiin kohteenamme paakaupunki, La Paz. Nyt on tarkoituksena viettaa muutama paiva tassa ihmeellisessa kaupungissa ennen kuin suuntaamme Lake Titicacalle.

- "Juhuu, ma meen nyt!"

¡Hasta la proxima!

Aaripaasta toiseen hopean kiilto silmissa

- Santa Cruzin kavelykatu.

Bolivia on varmasti alkeellinen, likainen, vaarallinen ja siella on korkeuden vuoksi aina kylma. Pahasti meni vinoon ennakko-oletuksemme tasta Etela-Amerikan koyhimmasta maasta. Suu auki kavelimme Santa Cruzin keskustan hienolla aukiolla ja sen ymparistossa. Kadut olivat erittain siisteja, ihmiset olivat trendikkaita, ja lampotila oli paivisin paalle +35 - vahan pohjolan asukkaita hiotti. Santa Cruz eroaa paljolti muusta Boliviasta, ja cruceñot tuntevatkin olevansa enemman brasilialaisia kuin boliviaanoja. Kaupungissa oli joka paiva mielenosoituksia ja jonkinlaista propagandaa. Meille jai hieman epaselvaksi, johtuiko tama tulevista vaaleista vai kaupunkilaisten halusta autonomiaan. Jalkiruuat, kakut, jatskit ja muut herkut tuntuivat maistuvan paikallisille. Joka toisessa kadunkulmassa oli jalkkaribaari, jossa paikalliset maistelivat toinen toistaan kermaisempia jadeannoksia. Kyllahan tuo matkalaisillekin helteella maistui.

- Paakaupungin jellona(t).

 

- Andien perinneruokaa.

Parin paivan rentoutumisen ja jatkohustlailun jalkeen otettiin taas kerran bussi alle suuntana Bolivian hallinnollinen paakaupunki, Sucre. Vaikka de facto -paakaupunki on La Paz, huomasimme heti saavuttuamme kaupungin ylpeiden asukkaiden pitavan Sucrea ehdottomasti Bolivian paakaupunkina. Tama luki isolla mm. turisti-infosta hakemassamme kaupungin kartassa. Toinen asia, jonka huomasimme heti saavuttuamme, oli ilman ohuus eli hapen vahyys. Ei tarvinnut paljonkaan rinkka selassa rehkia, kun alkoi kunto loppua. Sucre sijaitsee nimittain noin 2800 metria merenpinnan ylapuolella. Tarkoituksena olikin "aklimoitua" eli mukautua ilmastoon Sucressa ennen nousemista Potosíin, 4000 metrin korkeuteen.

- Vuoristonakymaa.

- Paikallisvaestoa.

Sucren ilmasto oli hieman viileampi mutta viela miellyttava, jonka lisaksi paikallisvaesto erosi jo huomattavasti Santa Cruzin vaestosta. Alkuperaisvaeston osuus oli paljon suurempi, mika nakyi eritoten naisten pukeutumisessa. Tuntui, etta suurin osa naisista, varsinkin hieman iakkaammista, pukeutui alkuperaiskansain varikkaaseen vaatetukseen. Sucren keskustan arkkitehtuurissa oli nahtavissa espanjalainen kolonialismi. Valkoiset kalkkirakennukset, monet kirkot, idylliset kadut ja kauniit aukiot takasivat talle kaupungille Unescon maailmanperintokohteen leiman vuonna 1991. Sucrella loytyy myos muutakin perintoa hieman kauempaa historiasta. Viiden kilometrin paassa kaupungista on Crataceous Park eli dinosaurusparkki. No tannehan Panun vanhana dinomiehena oli pakko paasta. Dinobussi kuljetti meidat muutaman muun turistin ja paikallisten kanssa tutkailemaan muutamia satoja miljoonia vuosia vanhoja kivettyneita dinosaurusten jalanjalkia. Kaikennakoisia matelijoita sita siella oli monkinyt. Jalanjaljet olivat nakyvilla pystyseinassa, joka on aikojen saatossa kaantynyt ylosalaisin poimutuksen seurauksena. Dinoparkki oli mielenkiintoinen joskin hieman pienehko paikka.

 

-Oikeita dinonjalkia lahelta...

- ... ja kaukaa.

- Dinomies kiikarilla.

- T-Rex.

Seuraavana lahdettiin haastamaan 4 kilometrin korkeutta ja keuhkojemme sopeutumista, kun otimme kolmen tunnin paikallisbussin Potosíin (myos Unescon maailmanperintokohde). Asemalle saavuttuamme olo oli ihan hyva. Tsekkasimme sisaan hostellin, kavimme etsimassa hieman syotavaa ja pyorimme kaupungilla. Sittenhan se iski aivan jaatava paansarky molemmille. Olo oli samanlainen kuin olisi edellisena iltana kumonnut viskipullon jos toisenkin. Hengitys onnistui ihan hyvin eika muita vuoristotaudin oireita ollut, mutta paansarky veti miehen hiljaiseksi ja naisenkin pedin omaksi loppupaivaksi. Googleteltiin hieman oireita, ja tama on ilmeisesti normaalia noihin korkeuksiin noustessa. Otimme nousun rauhassa tasoitellen Sucressa ensin pari paivaa ja Potosíssakin pari paivaa ennen suunniteltua hopakaivosvisiittia. Seuraavana paivana paansarky helpotti satunnaisiin pistoihin, ja pystyimme jo hyvin toimimaan.

- Paikallista pottua eri vareissa.

Potosín kaupunki perustettiin vuonna 1545, kun sen kyljessa olevasta Cerro Ricon vuoresta loydettiin hopeaa. Espanjalaiset ryostivat suurimman osan hopeasta kolonialismin nimissa ennen Bolivian itsenaistymista vuonna 1825. Puhdas hopeavaranto on jo kaivoksesta ehtynyt, mutta nykyiset kaivostyolaiset tonkivat syvyyksista muita mineeraaleja kuten valkoista ja mustaa hopeaa seka sinkkia. Potosíssa on aikoinaan toiminut koko ketju hopamineraalista valmiiksi kolikoiksi. Nama 95-prosenttisesti hopeaa olevat killingit tyostettiin Casa de Monedassa eli rahapajalla, joka muutettiin museoksi vuonna 1951. Koska hopeakaivosturnee on fyysisesti hieman rankka ja meilla oli viela totuttautuminen menossa, kavimme tutustumassa ensin tuotantoputken loppupaahan.

- Potosí.

Reissumme ensimmainen museo oli mielenkiintoinen, koska se oli aiemmin ollut oikeasti toiminnassa eika pelkka paikka, jonne museotavara oli roudattu jostain muualta. Sisaanpaasyyn kuului pakollinen ohjattu kierros, jonka otimme talla kertaa englanniksi - ajattelimme nain saavamme hieman enemman irti. Hopeamineraalit on ensin tuotu sulatettavaksi ja puhdistettavaksi ennen jaahdyttamista hopeaharkoiksi - miestyovoimalla tietenkin. Harkot on sen jalkeen litistetty isoilla puusta rakennetuilla mekaanisilla koneilla, jotka pyorivat neljan hevosen voimalla kukin. Kun harkko kulki yhteensa 12 litistimen lapi, se oli painautunut alkuperaisesta 50 millista 1 millimetrin paksuiseksi. Ei muuta kun leimaa paalle ja laivalla Espanjaan! Koko proseduuri uusiutui rahapajan pyoriessa kahdesti, ensin hoyryvetoiseksi ja sen jalkeen sahkotuotannoksi. Tuotantolinjaston lisaksi rahapajalla oli nahtavissa kolikoita eri vuosilta aina sen perustamisesta sen sulkemiseen asti. Todella mielenkiintoinen ja informatiivinen museo!

- Ensimmaisia rahapajassa painettuja rahoja kuvassa olevalla tyokalulla.

Kolmantena paivana ei noustu kuolleista, mutta parannuttiin sen verran hyvin vuoristotaudin oireista, etta pystyimme hyvilla mielin lahtemaan hopeakaivoskierrokselle. Ensin suuntasimme varustevarastoon, josta mukaan lahti tyohousut ja -takki, buutsit seka kypara lamppuineen. Kolme sakua, kaksi patonkia ja me ahtauduimme minivaniin, jolla suuntasimme ensin Mainarimarketille ostamaan lahjuksia tyomiehille. Perussettiin kuuluu mehu, tyohanskat, bolivialainen viski eli 96-potkuinen pirtu seka kokapensaan lehdet (ks. postauksen loppu). Edella mainittujen lisaksi marketista sai ostettua mm. dynamiittia ja kaikenlaisia kaivostyovalineita. Varustuksen jalkeen jatkoimme kohti Cerro Ricoa ja kohdekaivoksemme paakaytavaa, jonka aukolla odottelimme hetken oppaamme selvittaessa, ketka olivat tyovuorossa.

- Mainarin perusevaat.

- Innokkaat mainarit ja pieni kaytava.

Heti paakaytavan alussa selvisi, ettei tunneli ollut suunniteltu pitkille miehille, silla bolivian pojat ovat keskimaarin aika paljon lankkareita lyhyempia. Siellahan sita sitten selka kyyryssa mentiin. Paakaytavalta piipahdettiin kaivoksen toisessa kerroksessa, jonne kiivettiin ja ryomittiin jokseenkin vaarallisia reitteja. Tassa hommassa taas oli pituudesta ja voimista hyotya. Eraalla reitilla oli kuilun ylitys lankkuja pitkin, ja alla taisi olla noin 60 metrin syvyinen kuilu. Kieli keskella suuta mentiin, ja oppaamme olivat onneksi todella hyvia. Itse kierros aloitettiin infoplajayksella kaivettavista mineraaleista ja tyo-oloista, jonka jalkeen tietysti naytettiin kalpeanaamoille, kuinka TNT paukkuu. Oppaamme oli kaivoksen senhetkinen dynamiitti-/rajaytysvastaava, joten tunsimme olomme turvalliseksi pommien paukkuessa. Voi pyha jyssays!! Jalkimainingeissa yskittiin sitten ilman tayttanytta sakeaa polya.

- "Kevyt" kuilu kiipeilymatkalla.

- Kuubalainen sikari vai dynamiittipotko?

- Mineraalit matkalla kaivoksesta jalostamoon.

Kaivostyolaiset tyoskentelevat normaalisti 12 tunnin vuoroja (tai hieman pidempia), joihin kuuluu tunnin tauko. Lampotilat kaivoksessa vaihtelevat pakkasrajasta +45 asteeseen lampotilan noustessa sita korkeammaksi, mita kauemmaksi paatunnelista mennaan - oli se sitten ylos- tai alaspain. Mineraaleja kaivetaan joko dynamiittirajaytyksilla tai paineilmaporilla. Monilla mainareista ei ole varaa jalkimmaiseen vaihtoehtoon, joten perinteinen paukkupommi on monen ainoa vaihtoehto. Iso osa mainareista tyoskentelee kaukana paatunnelista, jossa lampotilat ovat korkeita ja ilmassa on paljon myrkyllisia kaasuja. Jottei hommat kavisi liian turvalliseksi, on onnettomuuksien vaara kaivoksissa todella korkea. Vuosisatojen aikana kaivoksiin onkin kuollut miljoonia Afrikasta tuotuja orjia seka alkuperaisvaestoa. Nykyisin tyoskentelyolosuhteet ovat kuitenkin parantuneet jonkin verran, ja osalla mainareista on jopa vakuutus. Tyoskentely tapahtuu co-operatiivien  eli yhteistoiminnallisten yritysten kautta, jolloin mainari kaivaa mineraaleja itselleen/cooperativelle. Tasta tuotosta vahennetaan paineilman kaytto, mineraalihissien vuokra yms. kiinteat kulut. Palkkaa jaa asemasta riippuen 300-1000 BOB/vko (n. 30-100 e/vko). Ei siella johtoasemassakaan paase varsinaisesti rikastumaan. Tosin eipa Bolivian hintatasokaan paata huimaa.

- Oppaamme Choco ja kaivosmiesten juomakulttuuri.

- Vinssimies ja kaivosnainen.

Maanantai ei ollut jarin hyva paiva kierrokselle, silla oppaamme, Chocon, mukaan maanantait ovat mainareille kuin monille sunnuntait, jolloin moni ennemmin ryyppaa kuin tulee toihin. Loysimme kierroksen lopussa eraan Chocon tutun mainarin, jonka kanssa istuimme alas. Tarjosimme hanelle tietenkin lahjuksiamme, ja yhdella sakulla sattui olemaan viinipullo mukana. Tastahan oppaamme ja mainari innostuivat, jonka seurauksena opimme myos mainarien maistelukulttuuria. Aina ennen horppya kaadetaan tippa kaivoksen paholaiselle/heidan palvomalleen jumalolennolle, Tíolle, aiti-maalle, mineraaleille ja mainareille itselleen. Oli tarkeaa aina kaataa nelja tippaa ja kunnioittaa heidan perinteitaan ennen horppya. Viinipullon loputtua oli tietenkin maistettava bolivialaista viskia mehulla lantrattuna. Rankat tyot vaatii rankat huvit! Oli kieltamatta hieman absurdi tunne maistella pirtua keskella kaivosta, kuunnella legendaa, laulaa mainarien laulua ja katsoa, kuinka mainarit humppaa. Vajaan neljan tunnin kaivoskierroksen jalkeen kaivauduimme pikkuhuppelissa ulos kaivoksesta, josta oppaamme vei meidat mainarien baariin. Siellahan se meno vasta olikin ylimmillaan. Eeva oli blondina tyttona kovaa valuuttaa, kun kaikki halusivat jututtaa, ottaa kuvia vaalean tyton kanssa ja tietysti tanssittaa hanta. Koko kaivoskierros oli hieman rankka mutta silmia avaava kokemus. Ei se todellakaan ole helppoa duunia se.

- Kovat mimmit juo pirtua!

- Kaivosten demoni Tío ja uhrilahjat.

Erikoistarkastelussa tanaan kokapensan lehdet:

Mainittakoon heti aluksi, etta kokapensaan lehdista KYLLA valmistetaan kokaiinia monimutkaisen kemiallisen prosessin kautta, mutta silla EI ole mitaan muuta tekemista huumeiden kanssa. Kokalehtien kaytto on vuosisatoja vanha perinne ja rituaali Andien vuoristossa ennen kuin kokaiinin jalostumenetelma saatikka koko huume oli kenenkaan tiedossa. Kokalehtia ei varsinaisesti pureskella vaan niita marehditaan, jolloin niissa olevat alkaloidit liukenevat verenkiertoon. Kokan on perinteisesti uskottu mm. lisaavan valppautta, vahentavan nalan tunnetta, lisaavan vastustuskykya lampotilan vaihteluihin seka auttavan vuoristotaudin oireissa. Osa naista on todistettu myos lansimaisen laaketieteen keinoin. Joka tapauksessa kokapensaan lehdissa on paljon ihmiselle hyvia alkaloideja. Vaikka yksi kokapensaan lehdissa esiintyvista alkaloideista onkin nimeltaan kokaiini, ei kokalehtien marehtimisesta aiheudu alkoholin, kokaiinin tai muiden huumeiden kaltaista paihtymisen tunnetta. Lassynlaa ja eikun testaamaan. Alla pikaohje kokan mussuttajille:

1. Ota lehdet yksi kerrallaan keskelle suuta hampaiden valiin siten, etta lehden keskella oleva varsi/juonne jaa hammasrakoon. Purista hampaita kevyesti yhteen ja veda varsi pois.
2. Heita lehti kielella posken ja hampaiden valiin ja toista tama noin 20 lehdelle. Varsista ei ole sinansa mitaan haittaa, mutta ne saattavat pistaa poskessa.
3. Lisaa pieni maara leíjaa eli emaksista ainetta (esim. ruokasooda tai quinua-kasvin tuhkaa) 15 minuutin valein tasapainottamaan suun pH-arvo, jotta alkaloidit imeytyisivat paremmin.
4. Pida vihreaa palloa suussa haluamasi aika - yleensa puolesta tunnista muutamaan tuntiin.

Kokalehdet todellakin vahentavat ruokahalua, piristavat ja puuduttavat hieman poskea. Vuoristotaudin oireiden laakityksesta tai muista lyhyen tai pitkan aikavalin vaikutuksista emme osaa sanoa. Tama oli ihan mielenkiintoinen kokemus, muttei lehdet varsinaisesti tuoksu tai maistu kovinkaan hyvalle. Kaivosmiehille lehdet tuovat paljon lisaenergiaa, ja lehdet ovat muutenkin tarkea osa kulttuuria Latinalaisessa Amerikassa. Huumebisnes on pahasti liannut kokalehtien maineen ja niiden alkuperaisen tarkoituksen. Kokapensaan lehdet ovat taysin laillisia suurimmassa osassa Etela-Amerikkaa kuten Argentiinassa, Boliviassa, Perussa ja Kolumbiassa. Niiden vieminen rajan yli tai jatkoprosessointi taas on erittain laitonta. Tiedonnalkaiset voivat googlettaa lisaa tasta mystisesta aineesta tai lukaista lyhyen (ja luotettavan?) oppimaaran kaikkitietavasta wikipediasta: http://en.wikipedia.org/wiki/Coca.

- Kokapensaan lehtia ja leíja.

Tassa ollaan tultu aaripaasta toiseen ja sopeuduttu muutoksiin. On tosi jannaa, kun edellisena paivana on ollu lahes yopakkasta korkeuksissa ja seuraavana aamuna hikoillaan ku pienet siat 30 asteen lammossa. Korkeudet ja ja lampotilat on siis vaihdellu tosi paljon, mutta onneks me ollaan mukautuvia elioita, ja tykataan vaihtelusta. Nyt olemme Tarijan lammossa odottelemassa bussia seuraavaan kohteeseen. Tarijassa ollaan selviydytty korkeuksien paakivuista ja maattu vaan - EHANATA. Tajuttiinpa tuossa juuri, etta olemme puolen vuoden lomalla. Whaat? Koko ajan on puhuttu vain reissusta ja matkasta, mutta onhan tama itse asiassa puolen vuoden lomakin. Varmaan vastaantulijoilla ollut ihmettelemista, kun yhtakkia suut veti virneeseen, kun tama tajuttiin. Pienena loppukevennyksena kerrottakoon eilisen aamupalasta: Viereisessa poydassa ollut keski-ikainen mies kysyi, mista olemme kotoisin. Vastauksen saatuaan han kaytannossa huusi: "VITTU PERKELE SAATANA TURPA KIINNI!" Voi vain arvata, paljonko oli naurussa pidattelemista. Kaveri pyysi peraan anteeksi ja kertoi olleensa Goteborgissa toissa. Yllattavan sujuvaa ruotsia sielta soljui. Vaikeuksia oli taas kaanta kielikytkinta ruottin suuntaan, mutta jotain vongerrettiin takaisin.

Next up, Uyuni Salt Flat Expedition!