Kahvin juurilla, kolonialismin kulmilla

Kanabussit kulkee ja matka taittuu - tosin ei yhta helposti kuin Etela-Amerikan isommilla busseilla. Lahdimme Estelísta, Nicaraguasta, aamutuimaan tavoitteenamme paasta San Salvadoriin asti. Otimme ensin pikkubussin Somotoon, jossa odotimme reilun tunnin vaihtoa rajalle menevaan bussiin. Hondurasiin paastyamme otimme minibussin lahimpaan kaupunkiin, Cholutecaan, josta jatkoimme sitten El Salvadorin rajalle. Rajan jalkeen otimme pick up -autotaksin Santa Rosa de Liman kaupunkiin, jonne saavuimme siis kuuden eri menopelin avulla. Matkaahan ei ollut kuin 250 km, mutta suoria busseja ei talle valille saanut kuten Etela-Amerikassa olisi saanut. Tosin menopelit maksoivat keskimaarin dollarin kappale, etta kalliiksi matkaa ei voi vaittaa. Otimme seuraavana paivana suoran bussin El Salvadorin paakaupunkiin, San Salvadoriin, jonne saavuimme puolen paivan maissa.

- Ei ollut naita lautoja tai opastusta vaikea loytaa El Tuncon rannoilta.

- Surffaa tai kuole!

Katkaisimme matkustusrupeamaa parilla yolla paakaupungissa, ja olihan outo paikka. Tuntui kuin olisimme saapuneet keskikokoiseen jenkkikaupunkiin - oli nimittain sita mainostaulua ja kylttia enemman kuin laki sallii. Kolmen korttelin matkalla hostelliltamme isoon kauppakeskuskompleksiin naimme mm. kolme Burger King -ravintolaa, pari Pizza Huttia seka lukuisia muita amerikkalaisketjujen pikasyottoloita. Ei varmaan tarvitse alkaa luetella, mita kauppakeskuksen food cornerista loytyi? Mukavan kauppakeskuspyorinnan lisaksi San Salvadorista ei jaanyt sen kummempia mieleen. Oli tama erikoinen ilmestys keskustattoman ja kaoottisen Managuan jalkeen.

- Aurinko laskee natisti...

- ...ja paikalliset alkavat leikkia.

Olimme etukateen kuulleet El Salvadorista ja Playa El Tuncosta yhden asian: surffaus! Salvaattori on Vali-Amerikan surffausmekka, minka huomasimme hyvin nopeasti Tuncolle saavuttuamme. Yliruskeita, liuhulettisia, erehtymattomasti surffarin nakoisia sikspakmiehia ja bikinitsikseja tuli vastaan laudan kanssa tai ilman joka paikassa. Kaikkiko taalla surffaa? Itsellamme ei talla kertaa ollut sen suurempia surffaushimoja - veden alla on mukavampaa. :D Otimme pari paivaa varia pintaan ja rentouduimme rannalla ja uima-altaalla.

- Makeita maisemia.

- Espanjalaista tuontiarkkitehtuuria.

Kanabussisaatoihin puutuneena varasimme suoran turistikyydityksen Guatemalan Antiguaan, jonne saavuimme perjantai-iltana hieman vasyneena. Lahdimme kymmenen aikaan etsimaan purtavaa ja ottaamaan ensikontaksia tahan Guatemalan kehutuimpaan turistikohteeseen (joo on myos Tikal, Semuc Champey ja Lago de Atitlan). Olimme aivan ihmeissamme kaupungin vilskeesta. Bileet olivat taydessa vauhdissa joka puolella, ja toinen toistaan tunnelmallisimpia ravintoloita oli joka nurkalla. Tasta piristyneena paatimme samantein pidentaa Antiguan visiittia parilla paivalla.

 - Suloisia soittopoikia.

- Yokatsaus Parque Centralilta.

Antigua on muuten ensimmainen paikka Vali-Amerikassa, jossa on hieman vilakampaa. Tahan mennessa olemme hikoilleet joka paikassa unohtaen taysin Bolivian jaatavat yot. Tama jalleen kerran Unescon maailmanperintokohde sijaitsee nimittain 1530 m merenpinnan ylapuolella kolmen tulivuoren keskella. Vajaan neljan kilometrin korkeuteen nousevat volkaanot Agua, Fuego ja Acatenango antavat kaupungille kivasti lisailmetta - tosin myos jannityselementtia. Ihan putkeen Antigualla ei historiassa ole mennyt, silla sen profiilia on tasoittanut kerran tulivuoren purkaus ja kahdesti jareat maanjaristykset. Antiguan aloitti Guatemalan paakaupunkina 1527. Tuhoisan laavan jaljilta paakaupunki siirrettiin nykyisen Antiguan kohdalle, noin 8 km nykyisesta Antiguasta, jolloin tulivuoren tuhoamaa edeltajaa alettiin kutsua Ciudad Viejaksi (suom. vanha kaupunki). Antigua ehti toimia yli 200 vuotta koko nykyisen Keski-Amerikan ja Meksikon Chiapasin kattavan Guatemalan espanjalaisen siirtokunnan paakaupunkina. 1700-luvun kaksi suurta maanjaristysta tuhosivat kaupunkia perusteellisesti, jolloin hispaanot paattivat siirtaa paakaupungin nykyisen Ciudad de Guatemalan (Guatemala City) paikalle. Antigua Guatemala tarkoittaakin kirjaimellisesti vanhaa Guatemalaa.

 

 - Kasilla osataan tehda.

- Maanjaristyksessa osumaa ottanut Recolección-kirkko.

Nykyisin Antigua on eras Guatemalan suosituimmista turistikohteista, eika turhaan. Kaupungin monet restauroidut kirkot ja katedraalit, kivan kolonialistiset kadut, varikkaat rakennukset ja pirteat ihmiset ovat kovin kutsuvia. Lisataan tahan viela loistava tarjonta paikallisia ja kansainvalisia ravintoloita, tunnelmallisia baareja, kielikurssitarjontaa seka kaikenlaisia retkia ja aktiviteetteja kuten yo tulivuorella ja kahviplantaasiin tutustumista niin johan alkaa niin turisti kuin hardcorenpikin pennia venyttava reppureissari viihtya. Edellisista vaihtoehdoista sijoitumme muuten jonnekin valimaastoon, kun ei tuo vyolaukku tai samsonite maistu muttei myoskaan jatkuva rahanihkeily ja ummehtuneet bunkkeriluukut nappaa. Joka tapauksessa Antigua menee helposti Cartagenan ja Granadan joukkoon ciudad bonitana.

- Chichicastenangon vilkasta markettielamaa.

- Lattareissa tykataan vareista.

Varasimme sunnuntaille edestakaiset kyydit Chichicastenangon kuuluisalle sunnuntaimarketille, joka on Guatemalan ja ehka koko Vali-Amerikan isoin kasityomarkkina. Oli muuten tarjolla sita kangasta, koristetta, poksya, piippua, paitaa, kenkaa seka ennen kaikkea alyton maara erilaista helya ja hilua. Paivan teemanahan oli luonnollisesti tinkaus. Ensin kysytaan hintaa ja sitten arvotaan tuotteen kanssa, osoitetaan mahdollisesti jotain vikaa, ei tietenkaan olla varmoja ostopaatoksesta, tarjotaan jotain todella alakanttiin ja aletaan vaantamaan hinnasta. Jos ei ihan mieleiseen alennukseen paasta lopulta, yleensa "tempun tekee", kun kiittaa kohteliaasti ja ottaa askeleen tai pari kojulta pois. Kummasti kaupat tulee puolella alkuperaisesta hinnasta. Oikein kova tinkaaja (tai paikallinen) voisi hyvinkin saada valikoituja tuotteita 80 % alennuksella. Tarjonta oli todellakin laaja ja paiva oikein mukava. Kannatti istua kolmisen tuntia suuntaansa, silla Chichi oli nahtavyys sinansa - jo ilman tinkausostoja.

- Suomalaisen suosikkijuoman juurilla.

- Kaffepistokkaita.

Kahvista olemme aina valilla jotain kommentoineet, muttemme ole viela varsinaisesti paasseet asian ytimeen, kuten Pulkkinen sanoisi. Varasimme Antiguan viimeiselle paivalle kahviplantaasikierroksen lahitilalle. Minibussin piti aamulla tulla hakemaan meita yhdeksalta. Puoli kymmenen aikaan kavimme hostellilta soittelemassa, missahan kyyti viipyy. "Joo tuota...ei me oikein loydetty sita teidan hotellia. Missas se on?" Annettiin osoite, ja kaveri lupasi tulla kymmenen minuutin sisaan hakemaan. Puoli yhdentoista aikaan kun ei viela kuulunut, niin lahdimme kyselemaan retken varanneesta toimistosta. Korttelin nurkalta agencialle kaantyessamme kuski tuli pyytamaan anteeksi ja tyrkkasi meidat pakuun, joka lahti samantein liikenteeseen. Eeva hieman tulistui kuskille ensin, mutta olimme paaosin tyytyvaisia, etta paasimme plantaasille odottelun jalkeen. Perilla meidat tyrkattiin mukaan kierroksen bonusosiolle paikallisia musiikki-instrumentteja ja pukeutumistraditiota katsomaan. Taman jalkeen saimme oman oppaan varsinaiselle kahvikierrokselle. Privaattiopas johtui todennakoisimmin agencian mokasta, silla muutoin olisimme olleet isomman ryhman kanssa. Puolentoista tunnin odottelu ei paljon enaa haitannut, kun naimme kierroksemme jalkeen seuraavan ryhman: 50 jenkkia ja yksi arsyttavaa "Ladies and gentlemen, this is very important..."-englantia vaantavan oppaan. Ei tassa nyt muuta ongelmaa ole kuin, etta alkaa nuo jenkit ja niiden arsyttava lassytys tulla korvista ulos - varsinkin kun ne valloittaa joka paikan Vali-Amerikassa.

- Kahvimarjat vihrean pavun vaiheessa.

- Punaisesta marjasta prosessointien kautta jauheeksi.

Ja sitten kahviasiaan: Kahvi on peraisin alunperin Etiopiasta, jossa legendan mukaan Kaldi-niminen vuohipaimen keksi kahvin piristavan vaikutuksen vahingossa 800-luvulla. Kaldin vuohet nimittain mutustelivat villina kasvaneen kahvipuun papuja eivatka taman jalkeen pystyneet nukkumaan seuraavana yona. Etiopiasta kahvinjuonti levisi ensin Pohjois-Afrikkaan, Arabimaihin ja Intiaan, joista kahvipistokkaat ja mustan herkun litkiminen vietiin edelleen Eurooppaan, Kaakkois-Aasiaan ja Amerikan mantereelle. Kahvin nimi eri kielissa juontaa juurensa sen synnyinalueelle Kaffan kuningaskuntaan, Etiopiaan. Nykyisin suurimmat kahvintuottajamaat ovat jarjestyksessaan Brasilia, Vietnam ja Indonesia, seka laadukkainta kahvia tuottavat maat jarjestyksessaan Etiopia, Kenia ja Guatemala. Eras suurimmista kuluttajamaista on yllaripyllari Suomi. Epaluotettavan lahteen mukaan Suomessa kuluu vuosittain 50 miljoonaa kiloa kahvia, joka tarkoittaa 4-5 kuppia paivittain nassua kohti. Suomi on myos ainoa maa, jossa kahvitauko kuuluu jokaisen tyossakayvan ihmisen perusoikeuksiin.

- Guatemalan kahvintuottoalueet.

 - Taman verran kun kotiin saisi... :D

Kahvipensaat tuottavat ensimmaisen satonsa nelja vuotta siemenen istutuksesta. Pensasmainen kahvipuu tuottaa kypsia punaisia marjoja kukkimisen ja vihrea papu -vaiheen jalkeen. Koko kahvin valmistus oli meille hieman hamaran peitossa, mutta emme me kylla missaan vaiheessa punaista varia tahan yhdistaneet. Keratyista punaisista marjoista on viela pitka matka kahvikuppiin. Ensin poistetaan punaisen kuoren alla oleva hedelmaliha ja sen alla olevat kalvot, jolloin saadaan esille varsinainen siemen eli kahvipapu. Taman jalkeen pavut kuivataan. Em. prosessin voi tehda joko perinteisella kuiva- tai kehittyneemmalla markamenetelmalla. Vierailemallamme La Azotea -tilalla kahvipavut viljellaan orgaanisesti (hyonteistorjunnassa kaytossa mm. valkosipuli ja chili :D) ja kasitellaan markamenetelmalla. Jalkimmaisella menetelmalla hedelmaliha ja kalvot poistetaan markamyllylla, jonka jalkeen kahvipapuja fermentoidaan vesialtaissa. Muutaman paivan liotuksen aikana entsyymien aiheuttamat kaymisreaktiot antavat kahville hienon aromin. Taman jalkeen kahvipavut pestaan huolella ja kuivataan auringonpaisteessa. Kolmen paivan kuivaamisen jalkeen pavut pyoraytetaan kuivauskoneen lapi, noukitaan kasin heikommat yksilot viela joukosta (suurin osa jo koneellisesti suodatettu) ja paketoidaan loppusailytysta varten. Naita heikompilaatuisia papuja ei todellakaan heiteta hukkaan, vaan ne postitetaan Suomeen, jotta saisimme ihanat hetkemme Juhla Mokan ja Kulta Katriinan parissa. Saattaa niita muuallekin maailmaan menna, muttei suomalaisten perussuosikkeja suinkaan laadukkaimmista kahvipavuista ole tehty. Punaisista kahvimarjan kuorista ja hedelmalihasta valmistetaan vuorostaan myos hot shotin ainesosana tunnettua Kahlua-kahvilikooria.

- Paahtohommissa.

- Paahtoasteiden eroa - vasemmalla keskipaahtoa ja oikealla espressovahvuutta.

Paketoidut pavut lahetetaan vientitarkoituksessa eteenpain tai paahdetaan suoraan tilalla. Esimerkiksi Suomeen tulevat pavut matkaavat nelisen viikkoa varsinaiselta kahvitilalta suomalaiseen paahtimoon. Paahtaminen onkin sitten oma taidonlajinsa, joka antaa kahville viimeisen silauksen ja lopullisen maun. Suomalaiset pitavat yleensa kevyemmin paahdetusta, kun taas italialaiset ja ranskalaiset juovat omansa tummempana. Espressot ovat tumminta paahtoa, ja peruspoytakahvi on vaaleimmasta keskipaahtoon. Paasimme tarkastelemaan tatakin vaihetta ja rouskuttamaan hampaillamme (lahinna Panun) eri paahtoasteen papuja. Varsinainen herkku tuli kuitenkin maisteluosuudessa kierroksen lopussa. Nyt tulee sitten pommi: Eeva joi ensimmaisen kokonaisen kahvikuppinsa irvistelematta, oksentamatta ja ilman kylkiasherkkua (ei juustokakkua, ei mitaan suklaaleivosta)!! Kahvi oli kuulemma niin pehmeaa...ja Panulla tippui leuka lattiaan. Ei se ole ihme, etta guatemalalaista kahvia pidetaan maailman kolmanneksi parhaana.

- Kylla maistuu!

Huomenna on aika jattaa Antiguan annit ja suunnata Cobánin kautta Semuc Champeylle kalkkikivisiltaa ja luonnon uima-allaskompleksia tarkastamaan. Niin etta aikainen chicken bus olisi tiedossa. Nautinnollisia kahvihetkia kaikille!!

- ¡Adios, Antigua!

Kanjoniuintia

Parin paivan perushuollon jalkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa Somoton kanjoneille. Meilla kavi sinansa onni, etta Maria kavereineen oli myos suuntaamassa autolla kanjoniretkelle viikonloppuna. Lahdimme lauantaiaamuna liikkeelle ennen kukonlaulua, jotta ehtisimme ajoissa kanjonille ja yoksi Estelin kaupunkiin ennen pimean tuloa. Kavimme varaamassa hostellit matkalla Estelista, ja saavuimme kanjonille yhdentoista maissa. Marian ja meidan lisaksi turistiryhmaamme kuuluivat Marian kaverit suomalainen Mirka ja perulainen Nadia. Valitsimme keskipitkan reissun ja lahdimme oppaamme kanssa matkaan.

 - Turistiryhmamme valmiina lahtoon.

Kavelimme puolisen tuntia kanjonin juureen, jonka jalkeen oppaamme ohjeisti meita laittamaan uimashortsit/bikinit paalle, kengat jalkaan ja pelastusliivit ylle. Muut tavarat pakattiin vesitiiviiseen pakettiin. Hmmm, mielenkiintoista! Vuorten valissa kanjonin pohjalla virtasi nimittain joki, jota lahdimme etenemaan. Aluksi kavelimme polveen asti olevaa kivikkoista osuutta (onneksi ne kengat olivat jalassa). Valilla kelluimme/uimme virrassa ja sitten taas kavelimme. Rehellisesti sanoen odotimme hieman erilaista reissua, mutta tallainen aktiivisempi osallistuminen toimi todella hyvin. Muut tourit ovat yleensa olleet tyyliin: kuljetus kohteseen, opas selostaa, otetaan kuvia ja kuljetus takaisin. Paasimme talla reitilla hyppimaan kallioilta veteen - parhaimmillaan taisimme loikata kymmenesta metrista. Olimme kaikki taysin fiiliksissa ja positiivisesti yllattyneita tasta kokemuksesta.

- Cañon de Somoto.

- Viela kengat kuivana.

Cañon de Somoto "loydettiin" vuonna 2003, kun eurooppalaiset tiedemiehet/tutkijat nostivat sen uutisiin. Kanjonit muodostuivat jo 75 miljoonaa vuotta, ja paikalliset ovat tietaneet sen olemassa olon todella pitkaan.  Oppaame alkoi pyorittaa turistibisnestaan kuuden hengen paikallisporukan kanssa hieman kanjonien "loytymisen" jalkeen vuonna 2003. Ennen tata he olivat kaikki kouluttamattomia maanviljelijoita. Paikallisethan olivat nimittaneet lahella kasvaneita kaktuksia "vanhan miehen parroiksi" ennen kuin tiedemiehet ja geologit tulivat alueelle kertoen kyseisen kasvin oikean nimen. Tama kertoo hyvinkin paljon heidan koulutustasostaan. Tata tausta vasten heidan perustamaansa yritysta voidaan pitaa erittain hienona suorituksena. Yritys on kasvanut 30 tyontekijaan turistimaaran kasvaessa. Nykyisin turistimaarat ovat kasvussa, muttei Somoto ole viela noussut Granadan, San Juan del Surin ja kumppaneiden kaltaiseksi turistimagneetiksi. Kanjoneilla vierailee low seasonilla arkisin 20 hloa/pva ja high seasonilla jopa 50 hloa/pva. Parasta tassa on, etta firma antaa aina tietyn prosentin tuloistaan kommuunin kehittamiseen seka tietyn prosentin maanviljelijoille heidan maidensa kaytosta. Tuemme tallaista ekoturismia mielellamme!

- Veteen kay tie.

- Vapaa pudotus.

Huomenna on aika jattaa Nicaragua, silla jatkamme (suunnitelmamuuksesta johtuen) Hondurasin ja El Salvadorin kautta Guatemalaan. Alunperin meidan siis piti menna Hondurasin paakaupungin, Tegucigalpan, lapi koukaten pohjoisen kautta. Nyt paasemme hieman suorempaa reittia ja saamme tottakai yhden ylimaaraisen maaleiman passiimme :D. Joka tapauksessa on aika laittaa Nicaragua pakettiin.

- Veneella takaisin.

Emme voi aivan puhtaasti omasta kokemuksestamme vertailla taydellisesti Vali-Amerikan maita, mutta voisimme vaittaa Nicaraguan olevan eras parhaista matkailukohteista. Perustamme taman vaitteemme kokemaamme ja kuulemaamme. Nicaraguasta loytyy kaikkea mahdollista, mita Vali-Amerikassa voi tehda. Taalla voi sukeltaa, surffata, kiiveta tulivuorille, kayda paratiisisaarilla, ottaa rennosti rannalla, ihailla sisamaajarven hienoja (tulivuori)saaria, nahda kolonialismin vaikutteet, surffata tulivuorilaavan tuhkassa (Leonissa kylla), vierailla kahviplantaasilla ja kayda bilettamassa paikallisten kanssa. Toisaalta Nicaragua on Vali-Amerikan koyhimpia ja korruptoituneimpia maita, mika tuo rikollisuutta ja turvattomuutta. Ongelmia taalla maassa loytyy, mutta nama ovat harvemmin hyvalla maalisjarjella varustetun turistin ongelma - ei palloilla yolla itsekseen missa sattuu! Saimme myos todella paljon eneman irti tasta maasta, kiitos Marian! Tuskin olisimme Managuassa kayneet sporttiklubilla, paikallisten suosimassa discotecassa tai oppineet niin paljon maan nykyisesta poliittisesta tilanteesta ja historiasta keskenamme. Olemme erittain kiitollisia tasta ja loistavasta majoituksesta. Kiitos Maria!

- Opas ja bisnesmies.

Ennen kuin listaamme perinteisesti plussat, miinukset yms, on pakko kertoa viela eraasta koyhien maiden universaalista ongelmasta, jonka Maria meille World Food Program -taustalta kertoi. Osalta nicoilta eli nicaragualasilta tuntuu puuttuvan tietynlaista logiikkaa (Marian huomio, ei meidan). Tama johtuu monesti aidin raskauden aikaisesta ja lapsen ensimmaisen kahden elinvuoden aikaisesta aliravitsemuksesta. Jos aiti ei saa raskauden aikana tarvittavia ravintoaineita tai lapsi ei saa ensimmaisen kahden vuoden aikana riittavan monipuolista ravintoa, eivat aivot paase kehittymaan normaalisti. Lapsen aivot kehittyvat fyysisessa mielessa viela paljon ensimmaisen kahden vuoden aikana. Jos tata kehitysta ei tapahdu, sita ei voi mitenkaan myohemmin korjata, jolloin lapsesta tulee vajaavaisesti kehittynyt. Tasan ei jakaudu nallekarkit, silla lapsi ei voi mitenkaan vaikuttaa tahan itse ja evaat elamaan on jo lahtopisteessa suppeammat kuin normaalisti kehittyneella lapsella. Tama on suuri ongelma myos muissa koyhemissa maissa, joissa karsitaan aliravitsemuksesta. Taman takia esim. WFP suuntaa paljon ruoka-apuaan raskaana oleville aideille ja pienille lapsille. Naita asioita voi sitten itse kukin miettia, kun Suomessa on pimeaa, kylmaa tai muuten vain nama "elaman suuret ongelmat" vaivaavat. Suuremmitta saarnoitta Nicaragua pakettiin:

Nicaragua pahkinankuoressa:

• Plussat: Little Corn + sukellus, luonnon ja nahtavyyksien monipuolisuus (ks. ylla), edullisuus (paitsi Corn Islands), Maria Managuassa
• Miinukset: turvattomuus pimealla, liikaa Gallo Pintoa, nicamainen hidas palvelu ja toiminta
• Erikoista: kaduilla ei nimia (esim. 2 korttelia pohjoiseen ja 3 korttelia itaan paakirkolta), seka dollarit etta cordobat hyvaksytaan maksuvalineena
• Paikallinen keittio: Gallo Pinto (riisipapumosso), friteeratut banaanisiivut (ei mitaan kiinalaisen meininkia), Pollo Jalapeño (oikein maukas), Surtidot (kokoelma paikallista liharuokaa (tai muitakin), vahan kuin reilu tapaslautanen), nicajuusto (toimii, mutta taalta ei saa mitaan muuta!)

Taas on kierretty erilaisia paikkoja eri mantereella, ja lukijat ovat ihmeissaan, missa me oikein aina menemme. Etela-Amerikan karttamme paattyi Kolumbian Cartagenaan, josta siis lensimme joulun valipaivina Panamaan.  Teimme lukijoiden iloksi myos Vali-Amerikan taipaleeltamme visualisoivan kartan seka listan reissaamistamme kohteista Panama Cityn ja Mexico Cityn valilla.

- Panamasta Meksikoon.

Alla viela lista Vali-Amerikan kohteistamme nippelitiedon nalkaisille:

1. Panamá, Panamá
2. San José, Costa Rica
3. San Juan del Sur, Nicaragua
4. Isla Ometepe, Nicaragua
5. Managua, Nicaragu
6. Granada, Nicaragua
7. Isla de Maíz (Corn Islands), Nicaragua
8. Managua, Nicaragua
   
9. Somoto, Nicaragua
10. Estelí, Nicaragua
    
11. San Salvador, El Salvador
12. Playa El Tunco, El Salvador
13. Antigua, Guatemala
14. Semuc Champey, Guatemala
15. Belize City, Belize
16. Caye Caulker, Belize
17. Tulum, Mexico
18. Cancun, Mexico
    
19. Mexico City, Mexico
    

Paratiisi veden alla ja päällä

- Otto's beach.

Puoli tuntia taksissa, vajaa pari tuntia lentäen ja puolisen tuntia pomppukyytiä meriteitse. Näin helposti siirryttiin Managuasta Big Cornin kautta Little Cornille (kirjaimellisesti Iso ja Pieni maissisaari). Iltahämärässä saapuessamme emme hahmottaneet saarta vielä kunnolla, mutta kyllä se paratiisi siitä seuraavana aamuna valkeni. Löysimme Pikkumaissin pohjoisosasta tähänastisen reissumme parhaan biitsin (Otto's beach), jossa ei meidän lisäksemme ollut kuin kaksi yläosatonta auringonpalvojaa. Näiden lähtiessä saimme valkoisen hiekan, turkoosiakin turkoosimman veden ja rantapalmut täysin itsellemme. Täydellinen päivä!

- Chillin'...

- ...and boastin' at the beach.

Rentouttavan päivän jälkeen oli hyvä aloittaa sukellusrumba. Buukkasimme etukäteen meille yhteisen sukelluksen, joka olisi Eevalle ns. sukellukseen tutustuminen eli DSD (Discover Scuba Dive) ja Panulle virkistysdyykki (Refresh Dive), koska OWD-sertifikaatin suorittamisesta oli tosiaan se kolmisen vuotta. Eevallakin oli aiempaa kokemusta sukelluksesta Meksikosta vuodelta 2006. Tämä sukellus ei tosin mennyt niin nappiin, joten oli revanssin aika. Tällä kertaa aloitimme ihan perinteisesti confined divella, joka tarkoittaa rajatulla alueella matalassa sukelluslaitteistoon tutustumista, skillssien treenausta ja ehkä tärkeimpänä hengitykseen totuttelua. Tämä oli itse kullekin säädylle hyvää treeniä, sillä tuntuihan se hengitys taas veden alla aluksi hieman oudolta.

- Sukellus on mukavaa.

- Nurse shark.

Aamupäivän totuttelun jälkeen lähdimme iltapäivällä itse sukellukselle kanadalaisen dive masterimme johdolla. Kouluoppitunnin mittaisella sukelluksella kaikki meni hyvin, ja näimme rauskuja, haita, kaikenkarvaisia fisuja sekä tietenkin kauniita koralleja. Eevalle jäi hyvä maku tästä sukelluksesta - jatkossa voi harkita jopa sertifikaattia (lue: syy lähteä taas lämpimään :D). Panulla taas oli tarkoitus suorittaa AOWD-jatkosertifikaatti (Advanced Open Water Diver) jo Malesian vaihtoaikana OWD-peruspaketin päälle. Erinäisistä aikatauluongelmista johtuen tämä jäi suorittamatta (miten niin Malesian läpi ei pääse maitse paikallisten loma-aikaan nopeasti?!). Reissuun lähtiessä Panulla oli vain yksi konkreettinen tavoite: AOWD.

- Kalaparvi.

- Korallitkin olivat aika makeita.

AOWD-sertifikaatti koostuu enempi hupisukelluksista ja skillsseistä kuin teoriasta. Panun pakettiin kuului buoyancy- (suom. kelluvuus, tärkein sukeltajan taito), navigointi-, yö- ja virtasukellus (aika kevyt oli kyllä virta) sekä tietenkin pakollinen syvä sukellus. Konkreettisena hyötynä kurssista saa oikeuden sukeltaa 30 metriin asti, mutta suurin hyöty Panulle tuli kelluvuuteen ja hengitystekniikkaan. OWD-kurssista lähtien Panu on nimittäin kysellyt ja pohtinut, kuinka ilmankulutusta saa pienennettyä. Näköjään se paranee itsestään kokemuksen myötä, kun sukelluksesta tulee luonnollisempaa ja sitä mukaa hengityksestä helpompaa. Paras sukellus oli ylivoimaisesti yösukellus, sillä vedenalainen maailma näyttää täysin erilaiselta lamppujen kanssa sukeltaessa, toisekseen öisin näkee paljon erilaista vedenalaista elämää kuin päivällä. Ennen tätä sukellusta jopa hieman jännitti, kuinkahan sitä pimeällä selviää. Täysin musta aallokkoinen vesi nyt vaan on hieman pelottava. Näimme tällä sukelluksella mustekalan, pari kilpikonnaa ja rauskoja, joten jo näiden takia kannatti lähteä. Kaikista hienoin kokemus oli kuitenkin, kun sammutimme lamput ja näimme Karibianmerelle tyypillisen bioluminescence-ilmiön (tiedonnälkäisille: National Geographic - Bioluminescence). Ilmiön nimeä on vaikea suomentaa, mutta se tarkoittaa yksinkertaistetusti veden alla olevien pienten eliöiden tuottamaa valoa - aivan kuin veden alla olisi satoja tulikärpäsiä. Tunne oli kuin olisi uinut avaruudessa eri tähtien ja planeettojen ohi. Olimme aluksi vain pohjassa totuttaen silmiämme, mutta pienen hetken päästä pystyimme uimaan ilman valoja pelkästään näiden pienten valoeliöiden tuottaman valon avulla. AMAZING!!

- Mustekalat liikkuvat enemmän öisin.

- Green turtle.

Panun sukellellessa Eevalla oli aikaa kierrellä saarta ja käydä snorklaamassa. Harmillisesti snorklausreissulle sattui hieman kova tuuli, jolloin näkyvyys vedessä ei ollut aivan täydellinen. Eeva näki snorklatessa periaatteessa kaikki mitä Panukin sukelluksilla lukuunottamatta yöeläimiä. Snorklausreissuun kuuluivat välineet ja kuljetus kolmen eri riutan ylle. Pikkumaissisaari on kyllä todella hyvä paikka sekä snorklaukseen että sukellukseen. Vesi on kirkasta ja nähtävää löytyy. Olimme aikalailla tyytyväisiä valintaamme (ja että skippasimme Hondurasin Roatanin/Utilan).

- Erikivoja värejä.

- Southern stingray eli piikkirausku.

Maissisaaret on aikoinaan nimetty maissin mukaan, jota afrikkalaiset orjat tulivat kasvattamaan vientimielessä 1700-luvulla. Nykyisin saaret tunnetaan karibialaisina paratiisisaarina, joiden pääelinkeino on lobsterin kalastus (turismi tulee seuraavana). Parikymmentä vuotta sitten tilanne oli vielä toinen, kun Maissisaaret elivät kookosöljyn tuotannolla. Ennen kuin Joan-hurrikaani repi käytännössä kaikki kookospalmut maan tasalle molemmilta saarilta, tuottivat iso ja pieni maissisaari lähes miljoona kookosta kuukaudessa. Siitä varmaan puristaa jokusen tipan myös kookosöljyä (jota muuten varmaan Jaakko Halmetojakin suosittelee terveyshifistelijöille).

- Ei mitään hajua tästä lajista...

- Auringonlasku Pikkumaissilla.

Onneksi hurrikaanin jälkeen maissisaaret löysivät helposti toisen elinkeinon. Tämä tarkoittaa turistille lähes välttämätöntä lobsterikokeilua, sillä harvasta paikasta maailmassa saa lobsteria näillä hinnoilla. Kävimme testaamassa parhaaksi lobsteripaikaksi kehutun kuubalaisen Havana-ravintolan, ja voimme ehdottomasti suositella tätä paikkaa. Lähes joka ravintola tarjoaa tuoretta lobsteria, mutta Havanan lobsterista kannattaa maksaa muutama taala enempi. Nyt kun mainostuksen makuun päästiin, niin on pakko kertoa vielä toisesta paikasta, joka on mainittu mm. Thousand places to see before you die -kirjassa. Tämän hotelliravintolan nimi on Turned Turtle ja sijainti itärannikolla Elsa's-Cool Spot-Carlitosin jälkeen pohjoiseen. Kävimme syömässä Kaatuneessa kilpparissa neljän ruokalajin illallisen, joka oli vähintään hintansa väärti. Pihvi veti helposti vertoja argentiinalaisille huippupihveille, muutkin ruokalajit olivat tosi hyviä ja palvelu erinomainen. Miljöö vastaa Otto's beachin kuvausta yhtä valkoisine hiekkoineen, turkoosine vesineen ja kookospalmuineen. Jos Corn Islandeilla käy, kannattaa ehdottomasti vilkaista pohjoisen biitsit ja nämä kaksi ravintolaa.

- Turned turtlen edessä aamupalan jälkeen.

Tulimme eilen takaisin Managuaan Marian luokse muutamaksi päiväksi. Viikonlopun aikana on tarkoitus jatkaa Nicaraguan pohjoisosaan  Somoton kanjonia katsomaan. Sieltä jatkamme suoraan Guatemalaan kulkien vain Hondurasin läpi. Aika täällä käy vähiin, mutta odotamme jo innolla Suomeen paluuta. Aiemmin kovasti väitimme, ettei Suomea nyt niin paljon ole ikävä. Tämäntyyliseen matkustamiseen puoli vuotta on aika sopiva, sillä nyt on jo pientä koti-ikävää ja reissu on tehnyt tehtävänsä. Olemme päässeet täydellisesti irti Suomesta ja arkirutiinista, nauttineet reissusta ja kaikista sen antimista, mutta olemme myös valmiita tulemaan takaisin ja nauttimaan kotimaisesta ruuasta ja siitä, että kaikki toimivat aina ja juuri niin kuin pitää (VR saa myöhästyä vaikka tunnin tai pari, niin ei valiteta!). Seuraavana kuitenkin kanjonit ja perään Guatemala.

¡Hasta pronto!

¡Bienvenidos a Año Nuevo y América Central!

- Panama City.

Joulu Kolumbiassa ja uusi vuosi Nicaraguassa. Aika hyvältä kuulostaa, vaikkemme olleet joulun jälkeen Väli-Amerikkaan siirtyessämme millään tavoin täysin varmoja kohteestamme saatikka sinne pääsystä. Joka tapauksessa reilun 17 000 kilometrin bussipuutumisen jälkeen oli todella piristävää suunnata vaihteeksi lentokentälle. Jos itse siirtyminen Panamaan oli erittäin helppo ja vaivaton toimenpide, niin hostellin etsiminen ei sitten ollutkaan. Suuntasimme ensinnä lounarista löytämäämme halvahkoon hostelliin (Panamassa kovin halpoja ei olekaan) kuullaksemme, että hostelli oli täynnä. Olisivat kyllä antaneet meille yhden 90 cm leveän sängyn dormista, muttemme siinä kuumuudessa noin pienessä sängyssä viitsineet alkaa hikoilemaan. Taksikuskimme tiesi onneksi toisen hostellin läheltä, josta löysimme huoneen. Aloimme illalla vilkuilemaan majoituksia Nicaraguan San Juan del Surista, jossa päätimme vaihtaa vuotta. Costa Rica oli nimittäin tarkoitus vain ohittaa. Hostels.com, hostelworld.com ja muut tutut nettisaitit myivät ei-oota. Onneksi satuimme löytämään hostelbookers.comista yhden majoituksen, jossa oli vielä dormissa tilaa. Buukkasimme tyytyväisenä tämän.

- Kaupungin korkea profiili.

- Miraflores lock.

Panama Cityyn oli varattu vain yksi päivä, jonka aikana oli tarkoitus pyörähtää perinteisillä turistikohteilla eli vanhassa kaupungissa ja tietysti maailmankuululla Panaman kanavalla. Ennen kanavaa suuntasimme bussiasemalle ostamaan jatkopiljettejä. Tica Bus -yhtiö ajelee Väli-Amerikassa pidempiä, maiden ja pääkaupunkien välisiä matkoja, ja ajattelimme ottavamme kätevästi suoran bussin Costa Rican läpi Nicaraguan eteläosaan. Lippuluukulta kuulimme lippujen olevan loppuunmyytyjä 9. tammikuuta asti. Jassoo! Onneksi toinen bussiyhtiö menisi Costa Rican rajalle seuraavana päivänä, ja lippuja voisi ostaa vain saman päivän lähtöön. Kerrankin tästä typerästä säännöstä olisi meille hyötyä. Epäonnistuneen lipunoston jälkeen jatkoimme matkaamme kanavalle.

- Pitkiä paatteja.

- Espanjalaiset matruusit olivat hilpeällä päällä.

Eräs maailman insinööri-ihmeistä, Panaman kanava, on kolme sulun ja 80 kilometrin mittainen Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävä massiivinen kanava. Ei ihan tuo Varkauden Taipaleen kanava vedä vertoja tälle. Kanava avattiin yleisölle vuonna 1914 oikaisten laivojen matkaa Tyynelle valtamerelle noin 13 000 km, sillä ilman kanavaa paatit kiertäisivät koko Etelä-Amerikan kärjen. Vuosittain kanavan läpi kulkee yli 14 000 laivaa, ja varustamot ympäri maailmaa rakentavat laivansa Panaman kanavan strategiset mitat mielessään (max. pituus 305 m, max. leveys 33,5 m). Tällaisen Panamax-mitan täyttävän laivan kulku koko kanavan läpi kestää noin yhdeksän tuntia, sillä suluissa laiva kohotetaan tekojärvien tasalle ja lasketaan taas merenpinnan tasolle. Panamalaiset ovat tosin jo hyväksyneet kanavan kunnianhimoisen 5,25 miljardin USD:n laajennushankkeen, jolla lukkoja laajennettaisiin 60 % leveämmäksi ja 40 % pidemmäksi. Johan alkaisi paatit mahtummaan! Keskimäärin kanavan käyttömaksu on 54 000 dollaria, mutta halvimmillaan kanavan läpi on uinut yhdysvaltalainen Richard Halliburton vuonna 1928 0,36 taalan hintaan. Matka tosin vei kolme päivää.

- Panama-hattuja.

Kävimme tarkastelemassa kanavaa Mirafloresin turistikeskukseksi tehdyllä lukolla. Löytyi nimittäin sitä turistikrääsää, minielokuvia kanavasta, infoa kaikissa muodoissaan ja englanninkielistä selostusta. Tutkailimme muutaman laivan etenemistä lukossa ja vilkuttelimme Tyynelle valtamerelle matkalla olevien alusten henkilökunnille muutaman sadan muun turistin kanssa. Vaikkei itse Mirafloresin lukko nyt suurenmoinen ollutkaan, niin kyllähän sitä koko kanavan mahtipontisuutta ihmeteltiin - varsinkin kun se oli tosiaan valmistunut viime vuosisadan alussa. Wikipedian mukaan (tottakai me siihen luotetaan :D) rakennusprojektissa kuoli pari tuhatta ranskalaista ja lähes 6000 yhdysvaltalaista työntekijää malariaan, keltakuumeeseen, rakennusvirheisiin ja erilaisiin trooppisiin tauteihin. Toivottavasti tämä uusi laajennusprojekti sujuisi vähemmin tappioin.

- Kesähatulla kelpaa.

Kanavan jälkeen kävimme pööpöilemässä vanhassa kaupungissa, joka oli kylläkin valitettavasti ison rekonstruointiurakan alla. Enemmän oli rakennuksia telineet ympärillä kuin ilman. Saimme kuitenkin muutamia mukavia maisemakuvia rannan tuntumasta vanhan kaupungin puolelta sekä uuden kaupungin suuntaan. Itse Panama City olisi voinut korkeine kerrostaloineen ja pilvenpiirtäjineen olla aivan hyvin joku yhdysvaltalaiskaupunki - hauskaa vaihtelua lattarikaupunkeihin! Panamahattuja myytiin joka toisessa kulmassa, ja tottahan Panun pienenä hattufriikkinä oli saatava sellainen matkaan.

- Surfing Donkey.

Panaman nähtyämme (joo, tosiaan koko Panaman) suuntasimme seuraavana aamuna ennen kukonlaulua bussiasemalle jonottamaan. Hieman puoli viiden jälkeen jonossa oli jo vajaa parikymmentä tyyppiä ennen meitä. Saimme liput aika vaivattomasti puoli seitsemän aikaan, ja bussikin lähtisi jo seitsemältä. Normisti lähdimme puolisen tuntia myöhässä, mutta saavuimme rajalle ajallaan. Rajamuodollisuudet hoituivat yllättäen erittäin tehokkaasti, ja siirryimme vaivatta Costa Rican puolelle muutamaa passileimaa rikkaampana. Kello alkoi tässä vaiheessa olla yli neljä, joten epäilimme hieman mahdollisuuksiamme ehtiä Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen saman päivän aikana. Taksikuskin mukaan viideltä lähtisi viimeinen bussi. Olihan se yritettävä tähän. Saavuimme Costa Rican puolen lähimmän rajakaupungin (ei mitään toivoa edes muistaa nimeä) bussiasemalle 16.45 paikallista aikaa. Tiskiltä meille kerrottiin viimeisen bussin lähtevän tosiaankin viideltä, mutta paikkoja olevan vain yhdelle. "Saiskos tota alennusta seisomapaikalta?" Eipä saanut, mutta eipä ollut myöskään vaihtoehtoja. Tällä kertaa kuitenkin onni suosi osittain, sillä paikkamme oli invapaikalla, jonka eteen jäi runsaasti jalkatilaa. Panu istahti sitten isompana (ja herrasmiehenä?) penkille, jonka eteen pehmustimme Eevalle vilteistä istumapaikan. Patentoimme vielä tyynyn Panun jalkojen väliin penkille ja voilá, meillä olikin kaksi paikkaa. Panun penkkikin tosin oli irtonainen, ja takana oleva pitkä costaricalainen paukutti koko matkan ajan polviaan selkään. Olimme tyytyväisiä, että edes pääsimme San Joseen saman päivän aikana. Täytynee kyllä myöntää, että tää jatkuva säätäminen alkaa pikkuhiljaa tökkiä ja pahasti.

- Aallon harjalla..?

- Nousee, nousee!

Uuden vuoden aatonaattona heräsimme taas kukonlaulun aikaan, sillä pidämme niin näistä aikaisista herätyksistä (varsinkin Panu). San Josesta lähtee tasan yhden yhtiön busseja Nicaraguan rajalle, jossei oteta huomioon pääkaupunkien välisiä, kalliimpia yhtiöitä kuten Tica Bus. Tämän yhtiön busseja lähtee sitä mukaa, kun matkustajia tulee. Saimme liput samantein ja jonotimme bussiin hetken. Kuuden tunnin bussimatkan jälkeen olimme taas rajamuodollisuuksissa. Tälläkin kertaa rajamuodollisuudet hoituivat tehokkaasti, vaikka molempiin suuntiin olikin siirtymässä todella paljon sekä paikallisia että turisteja. Perusbudjettimatkalainen olisi tässä vaiheessa säätänyt itsensä kanabussilla ensin Rivasin kaupunkiin, josta matka olisi jatkunut bussivaihdon jälkeen toisella kanabussilla kohteeseemme, San Juan del Suriin. Pieni matkaväsymys kallisti mielipiteemme taksiin, jolla selvisimme perille puolessa tunnissa.

- Volcán Concepción.

- Leppoinen auringonlasku.

Majoituksemme oli Surfing Donkey -hostellissa, joka oli avannut ovensa viikkoa aiemmin. Tämä oli meidän pelastus, sillä muuten emme olisi saaneet mitään majoitusta ylibuukatulle vuodenvaihteelle, vaikka surffaava aasikin otti jo ihmisiä patjamajoitukseen. Suunnitelmamme piti kuin pitikin, ja heräsimme uuden vuoden aattona virkeänä ja levänneenä San Juan del Surista. Suuntasimme päiväksi lähirannalle, joka osoittautui todella tuuliseksi. Muutoin siis oli hyvä ottaa aurinkoa, mutta hiekkatuuli ampui pieniä ja teräviä panoksia joka paikkaan. Illalla kävimme hyvin syömässä ja jatkoimme iltaa rannan tuntumaan rakennetulla isolla bilelavalla, joka oli täynnä uuden vuoden juhlijoita - enemmän paikallisia kuin turisteja. Aikamoinen vaihtelu oli edellisvuoden uuteen vuoteen, jolloin olimme merirosvoasuissa 50 kaverin kanssa vaihtamassa vuotta aavistuksen kylmemmissä tunnelmissa. Tällä kertaa bailasimme kahdestaan rantahiekassa reilun +30 asteen lämmössä ilotulitteiden paukkuessa taivaalla, kun laskimme espanjaksi countdownin uuteen vuoteen: "...cinco, cuatro, tres, dos, uno. FELIZ AÑO NUEVO DOS MIL DOCE (2012)!!!" Johan alkoi paukkuva väriloisto!! Ihana fiilis oli vaihtaa vuosi varpaat hiekassa, katsella ja kuunnella raketteja, nauttia Cuba Libreä ja kuunnella reggaetonia.

- Banaanipuita.

- Saaren paikallisten yksinkertaisia taloja.

Vuodenvaihteen jälkeen hengasimme San Juanissa vielä muutaman päivän, joiden aikana ehdittiin kokeilla surffausta pitkästä aikaa. Valitettavasti Eevan silmät alkoivat aiemmin vihoitella eikä piilarit tulleet kysymykseenkään. Surffaus ei oikein onnistu myyränä eikä rillien kanssa, joten laudalla tasapainottelu jäi Panun hommaksi. Kokemustahan tästä rantaurheilusta löytyy tasan kolme päivää Balilta vuodelta 2008. Otimme päivän paketin, johon kuului transportaatio, lauta ja opas - näistä Eevalle siis vain ensimmäinen. Rannalla toteutetun kuivaharjoittelun jälkeen Panu siirtyi oppaan kanssa veteen. Kyllä löytyy skillssii, kun heti ensimmäiselle aallolle päästiin. Siinä sitä sitten sahattiin maha hellänä rantaan ja takaisin vaihtelevin menestyksin. Läheskään jokainen aalto ei täysin onnistunut, mutta suurin osa kylläkin. Parantamista toki löytyy, ja tässähän vedettiin vain longboardilla suoraan rantaan ja aallon päällä. Hauskaa toimintaahan tuo on, vaikkei se ehkä tanssi- ja lumilautahommia voita (so very personal opinion).

- Kattilan kansi.

- Pieni tyttö ja iso puu.

- Vessilimä eli Ojo de Agua.

San Juanista siirryimme lyhyen bussimatkan (alle tunti, wuhuu!) Nicaragua-järven rantaan, josta jatkoimme lautalla Isla Ometepen saarelle. Oli todella kivaa päästä jenkkiturismista eroon tälle rauhalliselle saarelle. Majoituimme Charco Verde -biitsin tuntumassa, lueskelimme kirjaa ja otimme aivan rauhassa. Ometepe on syntynyt kahden järvestä nousseen tulivuoren ympärille muodostaen yhteenliittyneen kaksoissaaren. Todella kauniita maisemia ja vehreyttä! Tulivuorille olisi voinut kiivetäkin, mutta kukkuloita on jo valloitettu jonniin verran eikä tähän ollut kummallakaan sen suurempaa kutsua. Yhtenä päivänä vuokrasimme skootterin, jolla ajoimme saaren ympäri. Pienemmän saaren (ja tulivuoren) puolelta löysimme vahingossa Finca Magdalena -luomutilan, joka toimi samalla hostellina ja ravintolana. Aivan tilan vierestä olisi lähtenyt myös pienemmän tulivuoren (Volcan Maderas) trekki. Päädyimme vain lyhyelle kävelyretkelle viidakkopolulle, josta löysimme myös saaren kuuluisia petroglyfejä. Nämä kiveen aikoinaan kaiverretut kuviot ovat usein spiraalimaisia ja kuvaavat yleisimmin ihmisiä tai eläimiä. Hikisen lenkin jälkeen oli erittäin mukava nauttia tilan luomukahvista. Oli se väkisinkin tuoretta, kun Pablo kuivatteli kahvinpapuja takapihalla. Ennen suurimman keskittymän, Moyagalpan, pikavisiittiä kävimme uimassa vielä veden silmässä (Ojo de Agua), joka oli todella kirkas luonnonlähde keskellä viidakkoa. Nippelitietona lisättäköön Ometepe-nimen tulevan Nahuatl-kielestä ja tarkoittavan kahta vuorta (ome = kaksi ja tepetl = vuori).

- Näköalapaikalta nähtyä.

- Prätkähiiret vauhdissa.

Kun oli tsillattu ja poltettu nahkaa riittävästi, oli aika taas vaihteeksi jatkaa matkaa - tällä kertaa suuntana Nicaraguan pääkaupunki Managua. Väli-Amerikassa olemme tykästyneet matkojen pituuteen, jotka ovat huomattavasti lyhyempiä kuin Etelä-Amerikassa. Koko Väli-Amerikka on noin Perun kokoinen, joten ei se ole ihmekään, että matkat lyhenevät. Managuaan istuimmekin (tai Panu oikeastaan paikkojen puutteesta seisoi) vain 1,5 tuntia bussissa, jonka jälkeen otimme taksin hyvien ohjeiden avulla perille. Managuassa asustelee nimittäin toinen paikallis-suomalainen kontaktimme Suvin ja Perun jälkeen. Eevan opiskelukaveri, Maria, työskentelee Managuassa World Food Programilla erilaisten kehitysprojektien parissa. Meille oli tilaa Marian vierashuoneessa, joten pääsimme iloksemme taas vaihteeksi "kotimajoitukseen". Onneksi Maria oli antanut hyvät ohjeet perille löytämiseen etukäteen, sillä Nicaraguassa ei ole kovin yleistä nimetä teitä. Täällä osoitteet ilmoitetaan tyyliin "kolme korttelia pohjoiseen ja kaksi itään pääaukiolta". Etsipä sitten kohteesi näillä ohjeilla!

- Fantastisen tuoretta kahvia!

- Petroglyfi.

- Pari murakan kokoista papaijaa.

Managua kärsi 70-luvulla parista maanjäristyksestä, joiden jälkeen kaupunki on levinnyt itsestään ilman kaupunkisuunnittelun apua erinäisistä poliittisista syistä johtuen. Managuassa ei siis ole varsinaista keskustaa, vaan ostoskeskukset, supermarketit, kaupat ja muut turistimielessä mielenkiintoiset tai tärkeät paikat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Tämän takia oli todella hyvä, että Marialla oli auto käytössä. Toiseksi, iltaisin pääkaupungissa ei ole turvallista liikkua muutoin kuin autolla - erittäin köyhän maan suuressa pääkaupungissa kun ollaan. Saavuimme perille perjantaina, joka sattuu olemaan nicojen bilepäivä. Lähdimme siis illallisen kautta istumaan iltaa Marian siskon ja erään toisen suomalaisen ekspatriatin kanssa paikallisten suosimaan Caramanchel -baariin/klubiin. Saimmehan taas ihmetellä paikallisten salsataitoja - etenkin eräs salsabaarin omistaja pyöritti naisia sellaisella taidolla ja tunteella, että kateeksi kävi!

- Granadan vanha kaupunki...

- ...oli aika nätti.

Katsastimme viikonlopun aikana Managuan katumarkettien tarjontaa ja nähtävyyksiä sekä kävimme kauniissa Granadan kaupungissa. Granada on idyllinen kaupunki, muttei mielestämme vetänyt vertoja Kolumbian Cartagenalle, mikä saattoi johtua myös (Granadan) vanhan kaupungin pienemmästä koosta. Ennen Granadaa kävimme matkalle olleen Mombachu -tulivuoren juurella. Aioimme aluksi mennä autolla vuoren päälle haikkailemaan, mutta muutimme suunnitelmia, kun kuulimme Canopy tour -mahdollisuudesta. Canopy tour tarkoittaa ainakin latinalaisen amerikan kontekstissä viidakkoon korkealle puihin viritetystä vaijeriradasta, jota pitkin lasketaan valjaiden avulla. Tällainen aktiviteetti oli meille lähes outo, eikä kukaan ollut kokeillut tätä aiemmin. Laitoimme tiukat vaipat ja potat päähän sekä erikoisvalmisteiset työhanskan tapaiset turvahanskat käteen, jonka jälkeen siirryimme yhdeksän vaijeria käsittävän ratamme alkuun oppaidemme kanssa. Istuma-asennossa oli mukava viilettää rataa pitkin. Oppaamme esitteli myös muutamia erikoisasentoja kuten supermanin ja pää ylösalaisin, joista ensimmäinen mentiin oppaan kanssa nimen mukaisessa asennossa. Pää alaspäin mennessä oli hieman hallitsematon olo, kun ei nähnyt loppupistettä eikä pystynyt itse jarruttamaan mitenkään (opas otti kyllä hallitusti vastaan päätepisteellä). Jarrutushan tapahtui painamalla vaijeria alaspäin. Kunhan menoon tottui, se oli todella hauskaa.

- It's a bird, it's a plain...no, it's superman!!

- Viidakon Jane.

Huomenna suuntaammekin Corn Islandseille (Isla de Maíz) lentäen. Maitsekin olisi päässyt bussilla, jokiveneellä ja lautalla, joista jälkimmäisin olisi kestänyt kahdeksan tuntia ja laittanut kuulemma mahan huolella sekaisin. Juueikiitos mitään pahoja merimatkoja! Molemmilla kun on hieman matkaväsymystä, niin maissisaaret sopivat paremmin suunnitelmiin, sillä a) lennämme sinne ja b) voimme jättää isot rinkat Marian luokse Managuaan. Lähdemme huomenna reissuun siis pikkurepuilla ja palaamme Managuaan reilun viikon päästä, jonka jälkeen jatkamme lähes suoraan Hondurasin läpi Guatemalaan. Olemme kantaneet koko matkan kameramme vesitiivistä koteloa mukana sitä lähes ollenkaan käyttämättä. Nyt on kuitenkin sukellukset varattu, hyvät kelit tilattu ja kalat bongattu (ainakin kohta).

Kapteeni Paukku, perämies Ieppo ja vetenalaiset vehkeet iskee!!