Suolattu keho ja onnellinen mieli

- Kaktuksen takaa.

- Kolonialainen kurkistus.

Jos Bolivian ensimmainen jakso tarjosi vaihteluita, niin ei se todellakaan siihen loppunut. Uyunin suola-aavikot tarjosivat uskomattoman kirjon erilaisia nahtavyyksia yhdessa, tosin laajassa, paikassa. Lahdimme reissuun etelabolivialaisesta Tupizan kaupungista tilajeepilla, jonka katolle kuskimme patentoi rinkat, bensaa seka ison kylmalaukullisen ruokaa. Matkaseurana meilla oli englantilais-australialainen pariskunta Tim ja Amber, ja henkilokuntana toimi kuskimme/oppaamme Carlos seka ryhmakohtaisena kokkinamme hanen aitinsa Silvia. Olimme kuulleet etukateen erilaisia tarinoita kuskien taidoista, turvallisuuspuutteista ja rahastuksen meiningista. Uyunin suola-aavikkoretket ovat suosituimpia retkia Etela-Amerikassa, joten retkien jarjestajia kullan kiilto silmissa nousee kuin sienia sateella. Lounarin mukaan vuoden 2008 jalkeen liikenneonnettomuuksissa on kuollut 13 turistia. Oli siis ihan paikallaan tehda hieman taustatyota operaattoria (La Torre Tours) valittaessa, ja tama kannatti. Carlos oli ensinnakin aivan loistava kuski, toisekseen informatiivinen ja mukava opas selkealla espanjallaan ja kolmannekseen erittain rento kaveri, joka tykkasi olla messissa. Silvia oli koko porukalle kuin aiti maukkaine bolivialaisine kokkauksineen. Hauska ja sympaattinen aiti-poika-kombo!

- Llama.

 

- Korallimetsassa.

- Kuumalahderentoutusta.

Ensimmaisena paivana nousimme reilun 4000 metrin korkeuteen kanjoneiden ja pikkukylien kautta. Tupizan lahistolla sijaitsevat kylat olivat kuin erittain tuulisia lankkareiden aavekaupunkeja. Matkalla nakyi laamoja joka puolella. Tuli ihan Migu mieleen! :D Saavuimme majoituspaikkaamme 4200 metrin korkeuteen illalla auringonlaskun jalkeen. Nukuimme todella jaatavassa majatalossa kaikki vaatteet paalla noin viiden huovan alla toisiamme lammittaen, hyrrrr! Tuli muuten ikava Suomen keskuslammitysjarjestelmia. Ensimmainen paiva oli vasta lammittelya, silla toisena paivana alkoivat nahtavyydet olla jo todella hienoja, kun saavuimme Reserva Eduardo Avardo -kansallispuistoon. Keskipaivalla kuumassa lahteessa rentoutuessa unohtui kivasti myos edellisen yon kylmyys. Paivat itse asiassa olivatkin kohtuullisen lampimia - varsinkin vahatuulisissa paikoissa.

- Laguna Hedionada.

- Laguna Verde.

- Heijastus.

Toisen paivan paateemana olivat laguunit. Loytyi vihreaa, valkoista, varillista ja vaikka minka varista laguunia, joista hienoimmat olivat Laguna Verde ja Laguna Colorada. Laguna Verde eli vihrea laguuni naytti todella herkulliselta turkoosissa varissaan, ja olisi melkein tehnyt mieli uimaan. Vihrealle varille oli kuitenkin  selitys. Laguunissa oli nimittain arsenikkia tai jotain sen johdannaista, jonka seurauksena siella ei ollut myoskaan elamaa. Ja niin kivalta kun se nayttikin! Makean lisaefektin lahes kaikille laguuneille antoi taustalla olevat vuoret ja niiden peilikuvat vedesta. Ehdottomasti hienoin laguuni oli Laguna Colorada eli varillinen laguuni, jonka varin aiheutti jokin karoteenimineraali (ei ihan tarkasti irronnut meikalaisten espanjalla). Vesi naytti kauempaa punaiselta ja lahempaa oranssimmalta, kuin tomaattikeitolta. Lisaksi laguuni oli aivan taynna eri lajin flamingoja. Siinahan sita sitten hetki jos toinenkin vierahti taydellista lentokuvaa metsastaessa.

- Laguna Colorada.

- Joka puolella punaista.

- Flamingot.

Ennen toista, hieman vahemman jaatavaa yota, kavimme viela lumipuumetsassa ja geysireilla. Ensin haistelimme rikkia ja katselimme, kun kuumat hoyryt puskivat paineella ilmaan, ja tasta siirryttiinkin pikkuhippasta lumesta muodostuneiden puumaisten jaakokkareiden valiin. Nama nahtavyydet olivat kilometrin paassa toisistaan. Maiseman vaihtuvuutta ei voinut kuin ihmetella, kun ensin kuvailimme hieman kuumaa geysiria ja peraan  oltiin lumimetsahippaa oppaiden kanssa.

- Kuumaa kaasua maasta...

-...ja taikurin kadesta.

- Arbol de Piedra.

Laguunithan eivat viela tahan loppuneet, silla seuraavana paivana bongailimme lisaa flamingoja matkalla olleista neljasta laguunista. ¡Aves hermosas! Kyllahan noita kauniita lintuja katselee mielellaan (ja ottaa napit jaassa kuvia). Kolmannen paivan ensimmaisena kohteena oli Arbol de Piedra eli kivipuu, jonka alaosan tuulet ovat hioneet ohueksi. Mielenkiintoinen muodostelma - harmi kun ei saanut kiiveta paalle. Lounasta syotiin  Chilen ja Bolivian rajalla olevan 6000 metrisen semiaktiivisen Volcan Ollague -tulivuoren varjossa. Mukavasti putputteli kaveri. Loppupaivana ohitettiin Bolivian raja-asema junaratoineen ja tutustuttiin koralliin vedenpinnan ylapuolella. Koko Uyunin suola-aavikko on syntynyt esihistoriallisten jarvien paikalle maaperan muutoksien aiheuttamana Andien poimuttumisen yhteydessa. Tama selittaa, miksi talla maailman suurimmalla suola-aavikolla ja sen laheisyydessa on koralleja. On ne muuten pirun teravia kovallakin maalla!

- Junaa odotellessa...

- Volcan Ollague.

Viimeinen paiva alkoi superharskilla 4.45 heratyksella, koska tarkoituksena oli nahda suolaistakin suolaisempi auringonnousu. Suuntasimme siis 5.30 keskelle Salar de Uyunia todistamaan auringonnousua. Eipa enaa aikainen heratys haitannut, silla auringonnousu oli erittain upea. Tasta jatkoimme Isla Incahuasille eli "Inkojen kotisaarelle", joka on eras suola-aavikon saarista. Saari on taynna kaktuksia ja sielta on hienot nakoalat pitkalle suola-aavikon horisonttiin. Vanhin, noin 9 metrinen kaktus, on 900 vuotta vanha.

- Aurinkoisia ihmisia.

- "Lampoinen aamu" Isla Incahuasilla.

- Kaktuksia "Inkojen kotisaarella".

Sitten paastiinkiin itse asiaan eli keskelle suola-aavikkoa ammattilaiskuvaajan hommiin. Nakymat olivat todella upeat, kun joka suuntaan nakyi horisonttiin asti suolaa tai kaukana olevat vuoret. Salar de Uyuni koostuu kovemmista kohdista ja pehmeammista "suolasilmista" (ojos de sal), joihin oppaamme mukaan jeeppi voi upota. Onneksi reitit oli hallussa ja ohjain vakaa.

- Salar de Uyuni.

- Sirkushuvia kansalle.

- Bolivian ninja.

Viimeisesta kohteestamme keskelta suola-aavikkoa jatkoimme lounaan jalkeen paatepisteeseemme, Uyuniin. Olimme hieman vasyneita mutta erittain tyytyvaisia tahan retkeen. Eras ranskalainen pariskunta kertoi meille Potosíssa: "You haven`t experienced anything like Uyuni Salt Flats before - and you never will!" Voimme allekirjoittaa edellisen toteamuksen. Uyunin suola-aavikoilla on niin uskomaton maara toinen toistaan hienompia ja vaihtelevempia luonnon muodostelmia (kuumat lahteet taisivat kylla olla lampopumpulla). Oli vuoria tulella ja ilman, laaja kirjo laguuneita, kanjoneita, geysireita, jaa- ja kivimuodostelmia, aavikkoa, murakoita maisemia ja hienoja fiiliksia. Tata voimme suositella ehdottomana retkena Etela-Amerikan valloituksessa, kunhan valitsee operaattorinsa huolella.

- Retkiryhmamme.

- Viimeinen lounas paikallisella herkulla, linssilla.

Ennen suola-aavikkoretkea saavuimme Tarijan lammosta lahtopisteeseemme Tupizaan. Tupizan ymparisto on kuin suoraan villin lannen elokuvista, ja legendan mukaan amerikkalaiset juna- ja pankkiryostajat Butch Cassidy ja Sundance Kid kohtasivat loppunsa Tupizan ymparistossa. Paatimme lahtea katselemaan maisemia. Ainut fiksu tapa liikkua Tupizan muaseuvvulla oli hevospelilla. Panuhan ei ollut koskaan kopukan selkaan istunut, mutta joskushan ne rajat on ylitettava. Seuraava kuvaus on siis Panun silmin.

- Lankkarit ratsailla.

"Menimme tallille, jossa oppaamme laittoi satuloita hepoillemme. Kaveri kysyi, onko kokemusta. Eevalle annettiin hieman kokeneimmille soveltuvampi hevonen ja minulle aloittelijaversio. Tein hieman tuttavuutta tammani kanssa silittamalla ennen kuin hyppasin selkaan. Siinahan sita korkealla alkoi vahan jannittaa. Ratsuni paatti sitten yhtakkia lahtea liikkeelle, ja nain edessani katon, joka olisi keilannut minut natisti selasta. Akkia kysymaan Eevalta ja oppaalta ohjeita, miten tata vehjetta ajetaan. Pruu, pruu ja kopukka pysahtyi! Sitten pikaopastus oppaalta, kuinka ratsu liikkuu ja kaantyy. Sitten lahdettiin kayntia junaradan vartta kohti kanjoneita ja aroa. Ihan mukavastihan se liikkui, mutta peppu otti hieman osumaa, kun kyyti oli pomppuista.  Miten tytot jaakin tahan koukkuun?! Jannitys tiivistyi, kun oppaamme tuli taysin varoittamatta yllyttamaan hevosemme ravaamaan. No mitas ihmetta tassa nyt sitten pitais tehda? Pidin kiinni ja yritin Eevan ennakkobriiffauksen mukaan jotenkin mukailla ratsuani. Pirun kovasti paukutti peppuun ja minulla oli taysi tyo keskittya mukailemaan kopukkaa. Ensimmaisesta ravista selvittyani ja vahan valissa jaloiteltuani olinkin jo valmis seuraavaan eraan. Talla kertaa opas yllytti hevoset jopa laukkaan asti. Tama tuntui jo yllattavan mukavalta eika niin kovalta kannikoille. Eevahan oli koko ajan aivan taivaissa, kun sai laukata vapaasti luonnossa. Ratsastus oli ehka positiivisempi kokemus kuin ennakkoon ajattelin, vaikka peppu ja reidet olivatkin aika hellana kolme seuraavaa paivaa. Ai niin, ja olihan ne maisematki hienoja!"

- "Tota miten ma ajan tata..? No, morjestetaan kameralle ekaks."

- Wild Wild West!.

Uyuniin saavuttuamme olimme aivan puhki reissusta. Vietimme paivan seuralaistemme Timin ja Amberin kanssa Uyunin turistisoituneessa ja hieman epamiellyttavassa keskustassa. Aikaa tappaaksemme kipaisimme katsomassa junien hautausmaata keskustan liepeilla. Tarkkaa hajua kyseisten peltilajien alkuperasta tai iasta ei ollut, mutta pitkaan ne olivat paikallaan ruostuneet. Illalla hyppasimme bussiin kohteenamme paakaupunki, La Paz. Nyt on tarkoituksena viettaa muutama paiva tassa ihmeellisessa kaupungissa ennen kuin suuntaamme Lake Titicacalle.

- "Juhuu, ma meen nyt!"

¡Hasta la proxima!